Lealiisan sisäavaruus

Oodi rakastajalle

2012-02-12T01:16:00.001-08:00

Oi yö, pidät minusta kiinni
kietoudut kuin köynnös
vanhan talon kaidetta pitkin
et irrota, oi yö, pohjoisen pakkasyö

sinussa lepää esi-isien askelten vaikerrus ja rauha
kuun valossa suden kutsu
kuin huurteisessa lasissa sormien jäljet
ikkunan raoista puhallat kohti minua

talo hengittää

oi yö, sinä herätät seuraksemme koiran
pian seisomme tähtitaivaasi alla kuuntelemassa
kuinka tuulenvire helisyttää pihakoivun tuulikannelta; jääpuikkoja

oi yö, pohjoinen rakastajani, olet
syvempi kuin yksikään ajatus
hiljaisempi kuin yhdenkään valtameren pohja

sinä hengität minua

ja suljen silmäni antaudun kokonaiseen valveeseesi
kertomukseen, jonka vain sinä voit kertoa,
rakastajani jokaisen sanan kirjoitat minussa
kuin leivänpalan kuin tähden
joka putoaa pihakoivun oksille

rakastajani

mistä löysit minut, milloin
sillä ei ole merkitystä
kuljetat minut halki aikakausien

oi pohjoinen yö, talviyö

tulet sisälle taloon
muovaat perspektiivin
jota päivä ei koskaan näytä
rakastajani, annat silmät
jotka näkevät väreissä kylpeviä kuvia
yksityöskohtia joita aurinko piilottaa

kannat minut käsivarsillasi
ajatusten säkeissä ja tauoissa
unettoman geometriassa.

Oi yö, oi pohjoisen talviyö
ethän koskaan, silloinkaan
jätä minua yksinäisyyteen -

2012-02-10T05:18:00.000-08:00

Valo kulkee tänään pimeän edelle.

Vesitipat kuin väliverho, hämärän kaihdin.

Tuoksu tulee aina samaan aikaan kuin valo ja vesi

enää ei voi paeta, se aukaisee oven alakerran

portaikkoon - kevään muistiin.

Kuva: Jouni Erola

Kuin Miriam Magepa

2012-01-21T14:08:00.000-08:00

Runo, voisitko puhua niin kuin Miriam Makeba laulaa?

Näetkökuivuneen kaivon pohjalla

kyyneleen,silkkisen liinan ihmisen kädessä?

Näetkörepaleisen sielun sisällä

sädehtivänmosaiikkikartan, eheän äidinkielen?

Huokaatkohiljaisuudessa

valtameriensyvyydessä, eliöiden keinuvassa liikkeessä?

Huokaatkotalviyössä

maapallonvärähtelyssä, avaruuden päättymättömässä holvissa?

Harhailetkokaduilla

mainoslauseina terävien korkojen alla?

Harhailetkometsissä

hakatuillaaukioilla. Etsitkö itsellesi kuuntelijaa?

Pysäytätkö runoilijan luoksesi
liikutko ikuisuudessa saaden kynänsä tanssimaan

runo, laulatko silloin kuin MiriamMakeba?

juuri nyt prosessissa oleva runo

2012-01-13T07:25:00.000-08:00

* * *

Jäädä lumen pehmeyteen
vedestä kehrättyyn valkeaan villaan jäädä
sinisen koivun juurelle, katsoa oksasormien lävitse, katsoa
liikkuvaa vesihöyryä yön hopeisen lantin edessä.

Unohtaa puun haavoittuneet oksat unohtaa
painaneen poskensa puun kantoon, painaneen
lumeen kuvan kasvoistaan.

Pidellä kädessään pakkasen kyyneliä, pidellä
puhdasta kirkkautta, surua.
Ilman unen verkottamia kuvia.

* * *

saa jättää ehdotuksia muutoksista, kysymyksiä, kiteytyksiä.

Sininen tammikuu

2012-01-10T23:48:00.000-08:00

Aamu on ollut sininen. Yöllä katsoin kuuta siniharmaan udun lävitse. Vihdoin sielu levähtää. Maisema on pehmeyttä tulvillaan, lumen villaa. Muutama päivä sitten paistoi aurinko. Lapsi huusi: äiti, äiti tuu kattomaan meidän kimallepuu kimaltaa vihdoi. Suuri koivu. Monen runon koivu.

Vuodenajat muuttuvat yhä täkeimmiksi itselleni. Lumen odotus on tehnyt miltei kipeää. Luonto oireilee ihmisen jäljiltä. Lemmikit oli kukkia joulukuussa. Muutama viikko sitten avaruudesta putosi alas ihmisen sinne lähettämää romua, valon nopeudella. Ihmisen on vaikea ymmärtää, että ei omista eikä voi hallita kaikkea.

Lumen peittämässä maisemassa on hiljaisuus ja rauha. Suomalaisuus. Jo lapsena talvi oli mielestäni paras vuodenaika. Edelleen on. Syyt ovat kenties muuttuneet, mutta yhä kuulen talven äänet ja tunnen sen hiljaisuuden - tuttuna ja turvallisena.

Ja tamminuun sininen. Tämän värin muistan jo lapsuudesta.

Kolme värikuvaa runoilijasta

2012-01-09T14:01:00.000-08:00

Ensimmäinen

Muistan kuvan jonka ruoilija piirsi lapsena perheestään. En käsittänyt sitä silloin.

Talo ja aurinko, niiden keskellä tikapuut, jotka eivät nojaa mihinkään.

Kuva kirkastuu nyt, kun näen hänet rantakalliolla.

Hän uittaa vedessä akvarellipaperia ja laveeraa kylläisiä,

hentoja värejä, pitkiä muotoja, jotka tavoittavat pohjan alaisen ja taivaan takaisen.

Toinen

Sisäavaruus on altis värähtelylle, nälkäinen ja janoinen.

Kuinka suuri supistuu niin pieneksi ja laajentuu jälleen.

Niin kuin Leonardo, hän näkee: katsomalla kallion selkää

ulkoavaruus alkaa värähdellä – tähdet, planeetat, auringot, kuut.

Mustat aukot eivät ole mustia, niiden väritys on sanoin kuvaamaton.

Kolmas

Taivas polttaa oranssia veden pinnalla vaaleaa punaa, sinistä, hurjaa hehkuvaa

lilaa, keltainen pilkahtelee. Runoilija makaa kyljellän rantakalliolla.

Hän on useamman maailman asukas. Toisinaan itsellenkin outo, vieraille vieras.

Yö nielaisee runoilijan kaikkeuden horisonttiin.

Sarastus ei haalista voimaa, vaan muuntaa sen yhä keveämmäksi.

Kuultavaksi kuin verhot maailmojen väleillä.

2012-01-09T11:25:00.000-08:00

Intuition tikkaat / sekatekniikka 2011

Osa maalauksesta Ihmisen poika / sekatekniikka / 2011

Loppiaisen kuoro

2012-01-06T04:26:00.000-08:00

Parvissa pienet linnut
puhuvat runoa koivun oksilla.

Sävelet satavat suoraan rintakehälle
lakaisevat murhetta, silittävät syvältä,
vierivät ilon jokena korkeana -

YHTEISÖLLISYYDEN JA YKSINÄISYYDEN KAIPUU

2012-01-01T12:47:00.000-08:00

Olla osana yhteisöä, ryhmää

Vuoden ensimmäinen päivä on ollut parempi kuin moni viime vuoden viimeisistä. Tapasin tänään kaksi runoilijaystävääni Jorma Martikaisen ja Christina Kailan. Huomasin virkistyväni, ajatukset alkoivat solista kuin puro. Mitä uutta voisimme yhdessä tehdä? Runouttako? Huutaa sydänmaassa ja -sta - odottaa vastaako joku, muu kuin kaiku.

Yhteisöblogissa voi parhaimmillaan kypsyä kokonaisia runosarjoja, kun uskaltautuu heittämään sanojen verkot virtuaaliveteen.

Säännöllisin väliajoin palaan mielessäni ajatukseen kirjoittajayhteisöstä, jossa voi jakaa asioita, vaikka ei aina kirjoituksia jaettaisikaan. Yhteisöstä, jossa jokainen puhuisi runon puolesta - kaikissa tilanteissa, omalla äänellään, tasavertaisesti - puolustaisi äidinkieltä. Lahdessa tällainen yhteisö on ollut Lahti Sounds Poetry ja toivon sydämestäni, että se tulee jälleen olemaan sitä, kun herättelemme itsemme horroksesta.

Lahti Sounds Poetry on vapaa ruohonjuuritason runoilijaryhmä, sen vuoksi on ymmärrettävää, että sen toiminta - inspiraatio, innostus ja ilo ovat aaltoilevaa, epärationaalista. Mutta tähän ei saa tuudittautua, on myös huomattava milloin suvantovaihe on seisovaa vettä, jota tulisi kauhoa, hämmentää tai puhurin lailla puhaltaa, niin, että sen saa jälleen virtaamaan.

Kaipaamassani yhteisössä myös jaettaisiin ja tutkittaisiin uusia tekstejä, raakileita, siemeniä. Palauteen antaminen ja saaminen - molemmat - ovat taitolajeja. Me kirjoittajat olemme sen verran outoa sakkia, että joskus vilpittömän palautteen antaminen lajitoverille on vähintäänkin haasteellista. Silti tahdon yhä uskoa, että se on mahdollista ja se voi kantaa hyvää hedelmää ja satoa.

Parhaimmillaan ryhmän jäsenet yllyttävät, inspiroivat ja kannustavat toisiaan uusille urille, vahvistavat jo vakiintunutta, huomaavat ne iänikuiset kliseet joita ei itse huomaa.

Miksi kirjoittaja tuntee itsensä niin usein ja niin kovin yksinäiseksi?

Pään sisäisiä liikkeitä ei voi kaitafilmata tai videoida, työntää töpseliä korvaan ja antaa jonkun toisen kuunnella sitä dialogia tai monologia, joka juuri on käynnissä. On siis kirjoitettava. Silti jää usein tunne siitä, että syntynyt kirjoitus on kuin tuulen heilauttama verho - ei muuta. Tätä tunnetta vahvistaa myös nopea maailman ja elämän rytmi, joka usein syystä tai syyttä vie mukanaan, eikä ole muka aikaa paneutua toisen kirjoittajan teksteihin. Jää kaipaus siitä, että yksinäisyyden (omansa tai syntyvien runopuhujien, roolihenkilöiden) voi sanoittaa niin, että joku toinen, ihminen, voisi tavoittaa tunnelman, aistimuksen; jotain.

Kirjoitettava. Yksin on kirjoitettava. En ole koskaan ollut parhaimmillani ryhmäkirjoittamisessa, joka tapahtuu live-hetkessä. Ideointi kyllä käy, virtuaalinen ajatusten vaihto, mutta koneen ympärillä, edes samassa huoneessa ei saa olla ketään toista, kun kirjoitan. Olen pakottanut itseni tottumaan omaan perheeseeni, sulkemaan olentani pois heidän ääniltään ja energioiltaan. Aina se ei onnistu. Välillä huudan: hiljaa joka iikka, toosat kiinni, koska ulkoisen maailman hälyäänet käyvät voimakkaammaksi, kun sisäinen puhunta, jota yritän tavoittaa ja tallentaa.

Yhä enemmän kaipaan säännöllistä yksinäisyyttä, hiljaisuutta. Selkeää, hallittavaa tilaa ympärilläni, jotta voin keskittyä itse kirjoittamiseen. Jos kirjoitan kaksi tuntia päivässä, tarvitsen siihen kuusi tuntia, vähintään. En enää kykene hyppäämään asiasta, paikasta, ajatuksesta tai toiminnasta toiseen.

Mitä nopeammaksi ja meluisammaksi maailma muuttuu,

sitä enemmän kaipaan rauhallisuutta, hiljaisuutta ja yksinäisyyttä.

Ja tuon yksinäisyyden rinnalla kaipaan yhteisöllisyyttä ja ennen muuta lukijoita. On välillä raastavaa, kun ei tiedä kuka sinun runojasi, kolumnejasi, blogitekstejäsi lukee. Palautteen antaminen, sen jättäminen on usein niin kovin vaikeaa.Kirjoittajalle se on ensiarvoisen tärkeää ja pienikin viesti saattaa aiheuttaa sen, että kirjoittaja kykenee ylittämään suuren kynnyksen.

Mistä ihmeestä minä tiedä kuinka moni runokirjani on lukenut, ei myyntiluvut kerro koko totuutta. Mitä lukija on ajatellut, onko runot antaneet jolle kulle uusia ajatusten suuntia, innostusta. Joskus tuntuu aivan hullun hommalta. Kirjoittaminen. Kaikkineen. Joskus taasen, kun saa palautetta kirjoittamisesta niin se tuntuu valtavan suurelta lahjalta sekä palaute yksittäiseltä lukijalta että itse yksinäinen puurtaminen, kirjoittaminen.

Tällaisin ajatuksin lähden vuoteen 2012.

Minulta on jo kysytty Etelä-Suomen Sanomien Tuokio-kolumneja, kiitos kysyjille; tuntuu hyvältä ja merkitykselliseltä. Aloitan kolumnoimaan jälleen nyt tammikuussa. Olen pitänyt hiukan kirjoittamistaukoa, mutta sen sijaan olen maalannut. Liki toistakymmentä maalausta odottaa oikeaa paikkaa päästä näyttäytymään.

Oikein leppoisaa, loistavaa ja sopivan hidasta vuotta 2012 Sinulle lukijani.

Tämän vuoden viimeisiä päiviä

2011-12-28T00:33:00.000-08:00

Aurinko paistaa. Pieni pakkanen. Myrsky on ohitse. Puut seisovat hiljaa omilla paikoillaan.
Juurillaan. Joulu on ohitse. Nopea välähdys. Sen jälkeen olen väsynyt. Vielä joskus
vietän toisenlaisen joulun; sellaisen joka ei väsytä vaan virkistää.

Tänään kirjoitan raportin, joka on jäänyt roikkumaan turhan pitkälle. Yöllä viimeistelin
syksyllä tehtyjä maalauksia. Huomenna menen vihdoin juhlapäivälliselle, jonka sain lahjaksi,
kun Maria-kirja ilmestyi helmikuussa. Mitä muuta pitää hoitaa vielä tämän vuoden puolella?

Verryttelen sormia. Ajatuksia. Päivät ovat kuulemma pidempiä jo. No jaa. En kaipaa kevättä,
koska talvikaan ei ole vielä tullut. Lumi.

Mary Did You Know

2011-12-23T02:20:00.000-08:00

Originally written by Mark Lowry and Buddy Greene

Mary, did you know

that your Baby Boy would one day walk on water?

Mary, did you know

that your Baby Boy would save our sons and daughters?

Did you know

that your Baby Boy has come to make you new?

This Child that you delivered will soon deliver you.

Mary, did you know

that your Baby Boy will give sight to a blind man?

Mary, did you know

that your Baby Boy will calm the storm with His hand?

Did you know

that your Baby Boy has walked where angels trod?

When you kiss your little Baby you kissed the face of God?

Mary did you know?

The blind will see.

The deaf will hear.

The dead will live again.

The lame will leap.

The dumb will speak

The praises of The Lamb.

Mary, did you know

that your Baby Boy is Lord of all creation?

Mary, did you know

that your Baby Boy would one day rule the nations?

Did you know

that your Baby Boy is heaven's perfect Lamb?

The sleeping Child you're holding is the Great, I Am.

Otsikkoa klikkaamalla pääset kuulemaan Kathy Mattean version biisistä.

2011-12-20T10:28:00.000-08:00

Joulukuusen hankinta keskiviikkona.

Torstaina Ristinkirkkoon Sannan kanssa - Gospelkuoro - siitä alkaa joulu.

Perjantaina tyttöjen kanssa pipareita, torttuja ja Tipan ohjeella suklaahyydykekakku.
Haudoille kynttilät.

Ihanat Anita ja Kari tekivät meille joululaatikot valmiiksi - pakkasesta uuniin ja uunista pöytään.

Aattoyönä jouluyön messu. Ristinkirkko.
Ja alkaa hetken hiljaisuus ja rauha
toivottavasti.

Ja nyt jo tietokoneeni vieressä tuoksuu hyasintti.

Iloa, valoisuutta ja rauhaa jouluusi rakas lukija.

Rikkaruohot-runo: Als das Kind Kind war

2011-12-14T23:10:00.000-08:00

Pimeä, sateinen viikkoa. Kiireinen, nopea viikko. Ei ole ollut mahdollisuutta
keskittyä omaan sanomiseen. Onneksi on voimabiisejä, voimavalokuvia, ja nyt
löysin myös runon, joka puhuttelee tunnelmalla, tunteella, kuvallisuudella, aistimaailmalla.

Runoilija CHR:n blogista löytyy runo Als das Kind Kind war

Pääset lukeaan runon, kun klikkaat otsikkoa.

Varjopuu

2011-12-14T14:41:00.000-08:00

VOIMABIISIT SYKSY 11

2011-12-13T15:58:00.000-08:00

Minulla on kaksi voimabiisiä tällä syksyllä
yritän jakaan ne teille tässä, voi jäädä ytitykseksi..

Lokakuun ja marraskuun minut vei, auttoi ja vahvisti:
Laura Voutilainen: Tuleen kirjoitan / biisi: Tuure Kilpeläinen
ja vielä toinen biisi samalta levyltä: Tie

Ja kolmanneksi kaveriksi on tullut herkkyyden/intuition vahvistaja;

Lauluyhtye Rajaton / biisi Lullay / raita 8 / Soila Sariolalta
hänen sävellys ja sielunsa veljen sanoitus - jota kannattaa kunnella...
Maria-teeman uusi ulottuvuus. Soilan soolo-tulkinta.

Vaan en osaa jakaa niitä tässä, pitää neuvoa kysyä - kuinka biisit jaetaan
ja onko ehdes mahdollista jakaa? En tiedä.

Molemmat rakkaita siskojani...
yritän edelleen, jos vaikka biisit saisin tänne jouluksi.

2011-12-09T05:34:00.000-08:00

Itsenäisyys (nro 4)

Kastepuvun nauhojen väri määräytyy biologiasta ja perinteistä.

Mustavalkoisessa kuvassa nauhat ovat harmaat.

Viimeisen vuoteesi tyyny on jokin valkoisen sävy

sekin on perinnettä. Materiaalin valitsee toinen puolestasi.

Mitä hetkien väliin jää?

Joku oli laittanut ensimmäisen maitohampaasi

rasiaan, kadotit sen muutossa.

Muistat koulupäivän jolloin oivalsit:

pelkkä tieto ei riitä selviytymistarinaksi.

Salaat pettymyksen; kerroit itsestäsi

monin omin sanoin. Toinen ei kuunnellut.

Harva rohkenee löytää vihaan kätkettyjä aarteita.

Huomaat, että rakastuminen on alitajunnan hämärä oikku

paljaan ihon ilo, kämmenten viivat joita seuraat.

Ensimmäisestä katseesta alkaa luopuminen

se ei kysy valintaa. Suru valtaa ihmisen ajallaan.

On ainoastaan yksi asia, jonka voit valita:

minä rakastan kaikissa aikamuodoissa -

2011-12-08T05:52:00.000-08:00

Kuva: Aurora Kantola

Yöpuhetta 4

2011-11-30T16:36:00.000-08:00

[jää, kausi]

Hän on niellyt kiukkua.
Koteloinut vihaa
Hengittänyt ummehtunutta ilmaa.

Lopulta hänestä ei kuulunut mitään ääntä tai hiljaisuutta.

Hän juoksi varjonsa kiinni. Sammalten tuoksusta ylös jyrkänteelle.

Nyt hän piirtää vesiliidulla railoja kallioon kylkeen.
Raoilot ääntelevät; räpiköivät. Sulia sulkia, höyheniä.

Vielä enemmän - siipiä.

Hämmästynyt katseesi!

Ja kaikki siivekkäät nousevat tuuleen yläpuolelle.

varhaisen aamun ajatuksia

2011-11-29T20:10:00.000-08:00

On keskiviikko. Viimeinen päivä marraskuuta. Kello on viittä vaille kuusi. Pian äänet täyttää talon. Teinit etsii suorsitusrautaa, pipoa, ripsiväriä, mitä milloinkin. Koiruus katsoo silmiin: mennään lenkille. Ja isäntä lukee lehteä ja hörppii kahvia. Pimeää riittää. Vieläkää ei lumi valaise Lahtea. Kynttilät keittiötäni kyllä.

Yön hiljaisuudessa ihmettelin kulunutta vuotta. Tajusin yhden tosiseikan. Minulta on julkaistu paljon runoja tänä vuonna. Kirja Maria sytyttää tulen rannalle helmikuussa, viisi runorukousta ekoikoneihin toukokuussa, kaksi antologiaa, joissa olen mukana: kesäkuussa Runoja Leipälaatikosta (Runomaraton ry) ja syyskuussa Runo Suomi 2011 (Varsinais-suomen taidetoimikunta.) Sen lisäksi olen tehnyt runovideon. Ja runosaarnan: Runoilijan uskontunnustus: Marian seitsemän nimeä. Lisäksi vielä kaikki blogirunot.

Miten minusta voi aina tuntua, että olen laiska ja saamaton? Outo on ihmisen mieli.

On siis ollut hyvä runovuosi 2011. Se jatkukoon yhtä rikkaana 2012

(yksityiskohta vasta syntyvästä maalauksesta)

2011-11-28T22:12:00.000-08:00

"Hän katsoi omaa sieluaan kaukoputkella. Hän näki ja näytti että se, mikä
oli vaikuttanut täysin epäsäännölliseltä, muodosti kauniita tähtikuvioita,
ja hän liitti tietoisuuteen maailmoihin kätkettyjä maailmoja".C. G. Jung

2011-11-27T13:11:00.000-08:00

Osa maalauksesta Kalliolintuja. Tehty sekataekniikalla.
Kolmas maalaus teemalla kallio&lintu.
Värit ei ihan mene yksiin alkupeäisen kanssa, miltei.

Dave lindholm X tarvitsee enemmän

2011-11-27T13:04:00.000-08:00

Tällainen helmi vuodelta 1979 löytyi. Biisi soi aina välillä minussa.
Kerran näin unta, jossa keskustelin Isokynän kanssa biisien sanoittamisesta
ja runoudesta. Päädyimme ajatukseen vapaudesta ja vapaasta mitasta.
Tämähän sopii! Ja myös Sisäavaruuden Yöpuheeksi.

2011-11-24T13:03:00.001-08:00

TERVETULOA UUDET JA VANHAT LUKIJAT
ilman lukijaa ei ole kirjoittajaa
INSPIROITTE, AUTATTE AHKEROIMAAN
TARTTUMAAN SANOIHIN, LAUSEISIIN, VÄREIHIN.
KIITOS! - tarjoilen sinulle virtuaalikahvit -

Yöpuhetta 2

2011-11-24T12:57:00.000-08:00

Asfaltin pinta on jäässä, tennarit liian suuret ja kesäiset. Koira taluttaa metsän pimeään,
marraskuun peittoon. Katoan puuksi puun viereen seisomaan.

En näe, mutta hengitys höyryää. Männyn latvan yläpuolella kirkas tähti, jonka nimeä
en tiedä. Ei ainakaan Pohjantähti, ei Etelänristi. Kuinka voi suunnistaa nimetömänä?

Varhainen metsä kuiskii sielussa: kukaan ei sydäntäsi saa. Se jäi katajanmarjaan,
ketunleipään, nuoren koivun vihreään. Sinun pitää noutaa se takaisin. Itsellesi.

Koira tahtoo palata katulamppujen valoon, raapimaan jäätä asfaltin pinnalta; se tietää
minne mennä. Koti. Liian monessa ikkunassa on valo. Läpivalaisu.

Sisällä kompastun lasten kenkiin, kirjoihin. Kerään lattialta päivän puheita. Laitan
laatikkoihin. Kuljen huoneesta toiseen, sammutan valoja.

Kynttilä odottaa tulta Heikki Rahikaisen muotoilemassa keraamisessa jalassa.

Yöpuhetta

2011-11-23T18:33:00.000-08:00

Keitin kahvia kello kolme. Naks, sanoo kahvinkeitin, on vielä kupillinen jäljellä. Toinen ääni on tik ja tak. Kolmas, äänisarja: kissa, neiti Lindgren, hyppäsi pöydälle, puski olkaani, alkoi kehrätä. Hyppäsi lattialle. Keittiön räsymatolla se katsoo valeunta. Koira, herra Pitkänen nukkuu; tuhisee, kuorsaa.

Nyt yön katse on lempeä kuin siivilöityvä valo. En houkuttele painajaisia. Näen: avaimen reiästä kajastaa kuu ja Gabrielin väri. Höyhen leijailee näppäimistölle.

Laitan uuden kynttilän Heikki Rahikaisen muotoilemaan keraamiseen kynttilänjalkaan. Sytytän sen palamaan. Liekki on korkea.

Yö on päivien välitila, silta, jolla kulkien kaikki on mahdollista. Muisti herää: voin valita mitä tahnsa!
Kukaan muu kuin minä itse ei voi pakottaa minua mihinkään mitä en tahdo. Ihminen harvoin tietää tai uskaltaa tietää mitä tahtoo.

Päivällä hän usein työntää tahtonsa ja haaveensa pois. Uskottelee itselleen: mielessäni on sivuääni - vaientaa sen. Valitsee oireyhtymäksi rytmihäiriön palaverista seuraavaan.

Yön sivuäänet puhuvat selkeää kieltä. Joskus ääni on nimeltä unettomuus. Toisinaan oma rauha. Tai unta, lepoa, jossa soljuu unen kieli. Ihminen on vain siitä erikoinen, että hän on kävelellyt kuussa, mutta ei useinkaan muista omia uniaan. Katsomme kauas, jos lähelle emme rohkene.

Yö antaa luvan katsoa itseen. Ja rohkeuden näkemiseen voi aina valita.

Kuka ilmestyy tyhjään huoneeseen kolmannen silmän takaa?

Yksinkö runoilija maailmoja kuljettaa, kaiken uneksimisen –

niskan kaaren, silmien pimeät kulmat, laulut jotka naulattiin

kulkijan kengänpohjiin. Äänet sekoittuvat kuin vedet tuulissa,

ottavat mukaan liikenteen aaltoilevan alton ja basson.

Yölintu puhuu yökieltä, on nopea hereillä, sanoi jo:

ei maailmalle voi runoja kirjoittaa, sinulle voi.

Runoni on julkaistu RunoSuomi 2011 antologiassa

Varsinais-Suomen taidetoimikunta

2011-11-22T20:51:00.000-08:00

2011-11-22T20:37:00.000-08:00

Heräsin liian aikaisin; koira katsoi kulmien alta, käänsi kylkeä.
Raotin parvekkeen ovea: lips, läps, tip, tip.

Kaikki lumi sulaa tänä vuonna heti ja
lemmikin lehdet palelevat vihreinä ruskeiden omenapuun lehtien lomassa.

Sumu piilottaa naapuritalon ja naapurin naapuritalon.
Nukkuuko ystäväni vielä untuvatäkin alla,

onko hän piilossa kostean seinämän takana vai
lähtenyt pois marraskuun unet sydämessään,

minulle mitään sanomatta, suruaan kertomatta.

* * *

Unessa näin pienen pojan kuin juuri syntyneen
kirkkaan päivän: Aarnikki, Aarnikki tule takaisin valoksi.

Isoäiti kantoi niityn reunalla eväskoria hymyilleen
mansikat poimittiin aholta, vesi juotiin lähteestä.

Minne minä kadotin päivien mielen, kielen
jonka lapsuudessa opin?

2011-11-22T14:27:00.000-08:00

Piste. Kuka päättää sen paikan. Runoilijan lause. Taiteilijan vapaus.
Piste
Voiko sen merkitys kasvaa kokoaan suuremmaksi?
Voiko se antaa mahdollisuuden jättää taakse? Katsoa selkeämpänä eteen?
Ilman sumua.

[piste] Hakasulut ovat vakuuttavammat kuin pehmeät pyöreät muodot. Onko kohteliasta laittaa piste merkintöjen sisään? Onko se kohteliampaan kuin ! Eilisen tarinan puen piste-merkeillä, mikrohistorian.

Vihjailevat merkit ja sanat ovat runoudelle ominaisia. Entä elämälle?
Piittaako se vihjeistä, seuraako niitä? Vai onko kerta toisensa jälkeen
ja kaikkiaan puhuttava sanoilla ilman piilomerkityksiä.
Veitsi on veitsi. Haava on haava. Lumi on jäätynyttä vettä.

Piste. Runokoulussa opin jo varhain, että vain lahjattomat käyttävät kolmea piste-merkkiä peräjälkeen. Onko opettajaan aina uskominen? Kuinka monta, kuinka erilaista Piste-merkkiä mikrohistoriassa, maakrohistoriassa. Vuotavat pisteet, muuntuvat kolmeksi. Ja tarinat jatkuvat, vaikka kukaan ei niin tahdo.

Ehkä alku, loppu ja luopuminen, pisteet, ovat riippuvaisia näkökulmasta:
jos mielikuvittelen itseni Saturnuksen renkaalle luistelemaan
! sekä . tai ; ja :
ovat merkityksettömiä. Itsestään, vaivattomasti luonnon kierrossa toteuttavia muutoksia.
Kun katselen elämää näyttöpäätteen avaruudessa HUUTO, PISTE, PUOLIKAS, KAKSOIS
ovat suurempia kuin itse olen. [...juuri sen vuoksi kauheita...]
Ja helpottavia merkkejä; voi uskoa tekevänsä oman luontonsa muutoksen.

Pisteen. Todellisuuden.

Lunta odotellessa

2011-11-22T07:28:00.000-08:00

Berhandilasipentu Simba ja Vincent

Vincent ja Timon


Bumba ja Aurora

Club For Five - Mansikkamäki (Official video)

2011-11-17T14:27:00.000-08:00

Velivainaan kanssa. Se perhosleija. Ei me sitä ilmaan saatu. Mummolan mansikkaviljelys ja juhannusruusujen tuoksun muistan vieläkin. Kaikki on tallella sisäavaruudessani. Taivasmaailmaan terveisiä - perässä tullaan.

2011-11-13T23:33:00.000-08:00

Betonin värinen marraskuu. Outo lämmin tuuli. Etelästä. Ovatko navat vaihtaneet jo paikkaa? Pohjoisen lapsi nääntyy pimeään ilman taivaasta satavaa valoa. Kaivattu kylmä hohde on kirkas, armahtava. Se näyttää polkua ja polun vierestä lähteviä sivujuonia. Talven saarekkeita, levähdyspaikkoja. Nuoruuden Amsterdam oli samaa outoa sumuaa tulvillaan kuin tämä. Marraskuu. Jotain tapahtuu. Pelottaako minua? Lemmikkipelto on noussut omenapuiden alle. Jos luonto ei enää tiedä kiertoa. Kuka tietää? Sähköiset valoilmiöt niittävät maisemaa. Yhä pimenevää. Ei hallanvaaraa edes alavilla mailla. Minun on kuolettavaa ilman. Joulun Tähteä. Lumikola valittaa varaston nurkalla. Vai kuka täällä nyyhkyttää? Ränneista valuu vettä. Jossain toisaalla haukkuu vauhkoontunut koira. Vai onko se ihminen?

Kääriydyn lapsuuteen takaisin. Sanon jokaiselle kysyjälle. Tulen ulos vasta, kun on talvi. Lunta.

Keskeneräinen matka

2011-11-01T13:41:00.000-07:00

huoneita

2011-11-01T13:30:00.000-07:00

olen kulkenut lävitse symmetristen huoneiden
vaaleiden, joissa huonekalut näyttelevät ennalta
sovituilla paikoilla oman roolinsa; jokaisessa huoneessa
matala hiottu pyöreä pöytä kuin kuiskaaja
tarjoilee vaivihkaa, huomaamatta
pinossa olevia valkoisia paperinenäliinoja.

2011-11-01T13:27:00.001-07:00

MÄYRÄKOIRA ON VAPAA RUNOMITTA -

2011-10-26T15:00:00.000-07:00

Herra Pitkänen / kuva: Lasse Kantola

Kävelymerkintöjä

2011-10-26T14:42:00.000-07:00

Lokakuun aurinko on kuivannut asfaltin
olen väsynyt, herra Pitkänen ei
se taluttaa minua lukuisia poikkikatuja.

Kuu kuin raskas lantti painoi otssani koko yön. Ikkunan raoista viileä virta punasi poskeni.

Kuolemalla on aivan omanlainen tapa pysytellä vierellä.

Vanhus sanoi: kunpa mitään tietämättä pääsisi pois, yöllä.,

supistuu tämä elämä, kämmenten väliin mahtuu kuin kastevesi.

Harjun reunalla herra Pitkänen työntää kuononsa
keltaiseten lentien alle. Näen koko kaupungin
ja silti, jokin ikävä tai kaipaus on mittansa vaille.

valokuvat: lasse kantola

huomattavan tärkeiden asioiden lista lokakuussa 11

2011-10-24T12:04:00.000-07:00

- villasukat ja maihinnousukengät
- tunnin aamulenkki herra pitkäsen kanssa
- pikkuherkkupalat taskun pohjalla (ja kakkapussi)
- voi ja kylmäpuristetut öljyt
- tulitikut, kynttilät ja tupakat
- yle puhe-radiokanava
- kanamunat
- puolukat
- erilaiset tee- ja yrttijuomat lämpiminä
- päivätirsat (herra pitkäsen kanssa) jos siltä tuntuu
- laventelisaippua (dr hauska)
- kookoskerma ja litlin tummasuklaa (80%)
- pölynimuri ja uusi, itse ostettu esiliina
- iltarukous ja iltasuukko
- auton talvirenkaat ja ajovalot

2011-10-09T00:54:00.001-07:00

Yöllä satoi tähtiä pennun turkkiin
aamulla se nostaa kutakin jalkaa vuorollaan
maan kuura on ensimmäinen ja tuore.

Miksi ei myös ihminen heräisi
avonaisena jokaisen aamun ilossa
kotinurmikolla kokonainen aurinkokunta.

* * * * *

Sunnuntaina kymmentä vaille kymmenen
seisomme revityn harjun reunalla
minä ja koirani herra Pitkänen.

Kirkon kellot kutsuvat keskelle kaupunkia, mutta
metsikön reunassa korkealla Jumalan sanattomuus
puhkeaa puheeksi lokakuun valossa.

Annika Idstömin sanoin

2011-09-22T01:14:00.000-07:00

Kirjoittaminen ja elämä kietoutuivat yhteen – Annikan mielestä vaihtoehtoja ei ollut – eikä myöskään voinut sanoa, kumpi ahdisti enemmän. Näin Annika itse kuvaili kirjoittamistaan vuonna 2000: "Romaani ei minusta ole kirjoittamisen päämäärä, se on väline, oheistuote. Jos se olisi tavoite, kirjoittaminen olisi paljon helpompaa."

HSS 20.9.2011

Lintumorsian

2011-08-22T23:34:00.000-07:00

Kalliolintu

2011-08-16T12:02:00.000-07:00

TAIDEPROSESSI - KALLIOSAARI

2011-07-22T16:41:00.000-07:00

i l t a

l i i t t o u t u v a t k o k u v a j a s a n a
sitä on prosessin tässä vaiheessa
mahdotonta tietää

a a m u y ö

metsäläinen

s a u n a s s a i l m a n h i k e ä

a u r i n g o n l a s k u n j ä l k e e n

s a u n a s s a s y n n y t e t ä ä n

l a i t u r i l l a

s a u n a s s a p e s t ä ä n k i e l t ä

r a n t a k a l l i o l l a

r a n t a k a l l i o l l a 2

i l t a

Tällaisissa kuvatunnelmissa syntyy seuraava runokirjani.

Kuvat Lasse Kantola

RUNO MÄYRÄKOIRASTA NIMELTÄ DON VINCENT

2011-07-12T15:13:00.001-07:00

Hurja Veritassu

Koirani on vapaa runomitta!

Tölttää kuin islanninhevonen
heti kun se on perässävedetty
herkulla houkuteltu tai metsäpolulle kannettu.

Meidän koira on jäärä islanninhevonen
tassut, pienet kaviot.

Turhaan sen nimi ei ole Kummisedästä.
Ehkä sen nimi olisi oikeammin Ilpo tai Viljo.

Jos olisi nimi kuin islanninhevosella
tai alkuperäisellä amerikkalaisella, se olisi

Hurja Veritassu, mutta ei turhaan.

Turhaan se ei muutenkaan ole
turhaan ei se karkaa, haista savumrkkejä
ja palaa tassut veressä takaisin kotiin.

Kuka talutushihnassa vapaa olisi?
Ei ainakaan Runoilija, ei runomittakaan.

Saaga Ensemble: Silloin laulan - NAUTITAAN KESÄSTÄ JA LAULETAAN !

2011-07-10T02:26:00.000-07:00

LASTEN JA NUORTEN CITYKALEVALALEIRI

2011-06-14T12:07:00.000-07:00

Lahteen on perustettu tammikuussa 2010 MoTai - Lasten ja nuorten monitaiteellista taidekasvatusta tukeva ja tekevä ryhmä.

Ryhmään kuuluvat muusikko, opettaja Mirva Minkkinen, draamapedagogi, ohjaaja Lasse Kantola ja kirjailija, sanataideohjaaja Lealiisa Kivikari.

Ryhmän ensimmäinen taideleiri toteutetaan 13.-17.6 .2011 Antti ja Jenny Wihurin säätiön tuella yhteistyössä Lahden diakonian instituutin kanssa. Tapahtumapaikkana toimii Dilan taidetilat ja Theatrum Olga.
Leirillä työskentelee myös Dilan lastenohjaaja- sekä nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaopiskelijoita.

Kesällä 2011 MoTai ja Dila tahtovat tarjota lapsille ja nuorille mielekästä tekemistä, kun perheen yhteiset lomat eivät ole vielä alkaneet. Cityleirillä ollaan päivittäin 8-16 ja yöksi mennään kotiin. Ensimmäisellä leirillä on nelisenkymmentä 7-17 vuotiasta leiriläistä, jotka takovat taidetta kolmessa eri pajassa (sanataide, draama, musiikki) kolmena eri ikäryhmänä. Leiriohjelmaan kuuluvat myös kättentaidot huovuttaja Elina Saaren johdolla. Tänä kesänä MoTailla on myös mahdollsuus työllistää kaksi Tiirismaan lukolaista vikoksi, toinen on musiikkipajan apuohjaaja ja toinen dokumentoi leriä valokuvaamalla.

Jokainen leiripäivä alkaa yhteisellä aamutarinalla, joka johdattelee kalevalaiseen maailmaan.
Tarinan jälkeen luova prosessi liikkuu, liekehtii ja lainehtii taidepajoissa.

Sanataide on myös taitoa kuunnella.

Ja sehän käy myös Me kumiankat-ryhmältä (11-13 vee.)

Luovuus alkaa ihmettelystä:

Onko tuo Sotka vai Kokkolintu? Tuonelan Joutsen vai pelikaanimies?

Kolibri se ei ainakaan ole, ehkä tavallinen citykyyhkynen eli pulu.

Super Siilit (7-10vee) musiikkipajassa Vellamo veen emosen aalloilla.

Sanataidepajassa taotaan tarinoita ja runoja.

Draamapajassa on syntynyt uuskalevalainen henkilöhahmo,

jota Nameles-ryhmäläiset (14-17vee) esittelevät.

Musapajassa demotaan ryhmätyönä sanotettua ja sävellettyä kappaletta.

Tiesittekö, että Sammon sirpaleita on löytynyt jo Tyyneltä valtamereltä?

Virittäydytään päivän teemaan. Toisena päivänä tarinoitiin

Kalevalan luonnosta: veteen, ilmaan, maahan ja tuleen

littyvistä muodonmuutostarinoista.

Kuvat: Riikka Nurminen, Tiirismaan lukio.

Lapsilta, nuorilta ja heidän vanhemmiltaan on saatu lupa kuvaamiseen ja kuvien julkiseen käyttöön.

2011-05-19T23:34:00.000-07:00

Lahden Kirkkopäivät 14.5.2011

Kariranta/Lanun puisto

Arkkitehti Pauli Lindströmin suunnitteleman Ankkurikappelin

siunaus ja hartaushetki juuri ohitse.

Oikealla seurakuntapastori Kaija Jyrkkä, vasemmalla arkkipiispa Kari Mäkinen.

Taustalla taiteilija Manja Bielan luomiskertomus-sarjan
maalaus n:o5: ihmisen luominen.

Vasemmalla takana vaeltava rukoilija Clara Assisilainen.

Kerron kuulijoille runorukousten ideasta ja synnystä.

VIISI EKO-IKONIA JA RUNORUKOUSTA

2011-05-14T11:58:00.000-07:00

Tilaustyö, tilaajat: Lahden kirkkopäivät ja Diakoniansäätiö.

Toteuttajat: Runorukoukset: Lealiisa Kivikari

Eko-ikonit, kierrätysmateriaaleista: Minka www.minka.fi /Minna ja Karoliina

Vaeltavat rukoilijat 14.5.Karirannassa ja Lanun puistossa: Theatrum Olga/ Lasse Kantola

Runoilija sanat:

Juhlavaa kirjoittaa rukouksia, ehkä juuri tuota juhlavuutta pehmentääkseni ja kynnystä madaltaakseni kutsun näitä tekstejä runorukouksiksi, se tuntuu itselleni luontevammalta.

Pitkin talvea olen tarkastellut pyhimyksiä. Ja jo tätä aiemminkin, koska aihepiiri on kiinnostanut minua. Lopulta tulin siihen tulokseen, että tahdonkin aiheen pohjalta löytää pyhimyksen – eli ensin mietin asioita, jotka olisivat nimenomaan tämän päivän ihmisille puhuttelevia ja tärkeitä ja sen jälkeen etsin pyhimyksen, jolle tämä aihe on ollut läheinen.

Niin kuin muissakin kirjoitustöissäni, joissa ovat olleet myytit tai uskonto läsnä niin myös tässä minulle nousi erityisen tärkeäksi se, että runorukouset koskettaisivat tässä ajassa elävää ihmistä.

Luterilaisena ajattelen näin: Pyhimykset ovat taivaallisia esirukoilijoita. En siis tahdo rukoilla pyhimystä, joskus elänyttä ihmistä suoraan, vaan Kristusta. Ajattelen, että pyhimykset voivat olla meille tien viittoja tai matkaoppaita elämässämme.

Eko-ikoni ja runorukous: Pyhä Teresa: laulu sisäisestä linnasta

2011-05-14T11:52:00.000-07:00

Eko-ikoni ja Runorukous: Ristin Johannes: Erämaan laulu

2011-05-14T11:47:00.000-07:00

Eko-ikoni ja runorukous: Jumalanäiti Maria: Kärsivän Äidin laulu

2011-05-14T11:43:00.000-07:00

EKO-IKONI JA RUNORUKOUS: Pyhä Clara

2011-05-12T08:21:00.000-07:00

Eko-ikoni ja runorukous: Fransiscus Assisilainen

2011-05-11T00:48:00.001-07:00

Eko-ikonit: http://www.minka.fi/

2011-04-25T23:12:00.000-07:00

ON AIKA KUUNNELLA, KATSELLA, KUMMASTELLA
KEVÄÄN SAAPUMISTA. KERÄTÄ VALOSTA VOIMAA.
TUULETTAA TALVEN AJATUKSIA. ANTAA SÄKEIDEN
OLLA RAUHASSA, VIELÄ SYNTYMÄTTÖMÄSSÄ TILASSA.

Kaksi runoa maaliskuussa

2011-03-07T03:04:00.000-08:00

Vanhus puhuu keskittymisestä

Kahvimuki ja vesilasi ovat tyhjiä

tiskit ovat tiskaamatta
matto ravistelematta

leivänmurusia

linnut vailla.

Siltikään et välty olentasi muodolta; elämäsi rakentuu lauseista
sana kerrallaan maailmaksi
luulet olevasi rätti, jolla pyyhit tiskipöytää, silti
olet unia täysi

nukut

ja kun nukut kylliksi, sanoi vanhus
herättyäsi rakennat uudenlaista järjestystä, tahdoit sitä tai et;
luonnollisesti suljet
eilisen ja huomisen tarpeettomina ulkopuolelle.

Vanhus puhuu sanomisen rohkeudesta

Mitä tahansa olet juonut, syönyt tai jättänyt syömättä

vanhus sanoi

mitä tahansa toreilla puhutaan

kukon muotoisen tuuliviirin nuoli näyttää suunnan minne tahansa
koska tahansa

on hyvä varautua siihen, että on itse itsensä ulottuvilla

sillä hauraampaa sanaa
ei kynäsi ja paperisi väliin jää
kuin se, minkä kaikista kehotuksistani huolimatta
jätät ehkä kirjoittamatta.

POIKA JA VARIS

2011-02-28T16:41:00.000-08:00

sarjastata postmodernia tekotaidetta

Poika virkkaa verkkoa
yhdistelee tiedon silmukoita

äidin kokoisiksi kuviksi

ilman tukkaa, tukan kanssa

pohtii tilastollisia todennäköisyyksiä.

Lounas; tyhjä sipsipussi pöydällä.

Tunteen nimeä hän ei tiedä.

Silitin 84-vuotiasta

2011-02-09T18:08:00.000-08:00

Kiitos Sirpa Nurmelle! Hän oli lukenut edellisen kirjoitukseni ja toi minulle nähtäväksi ensipainoksen Katri Valan runokokoelmasta Sininen ovi, vuodelta 1926. Minulla on vain Katri Valan kootut runot vuodelta 1945, se ilmestyi postuumisti. Vala kuoli vain 42 vuotiaana tuberkuloosiin. Hän oli ensimmäisiä suomalaisia runoilijoita, jotka kirjoittivat vapaalla mitalla runoja.

Edellisessä kirjoituksessani olin ottanut runot sattumanvaraisesti hyllystä, mutta Vala kuuluu nuoruusvuosieni suurimpiin rakkauksiin. Silitin Sinistä ovea, en ollut koskaan nähnyt sitä, alkuperäisiä. Kirjan kansikuva oli mielestäni moderni.

Kerran nuorena avasin sattumoisin radion ja kuulin Marjatta Meritähden Valan runoihin säveltämiä lauluja. Ne alkoivat soimaan Sinisen oven takana päässäni ja soivat vieläkin. Jos pengon saatan löytää vintiltä sen c-kasetin, mihin ehdin muutaman tallentaa. Vai onko minulla mahdollisesti vinyyli-lp, jokin muistikuva kannesta on.

Oi runous, oi elämä!

Katri Valan kiihko ja romanttisuus uppoavat minuun vieläkin.
Katso raukea ruumiini, millaista huohottavaa sielua sinä sisällä kannat.

Huomioitavaa kaikissa Valassa, Tynnissä, Meriluodossa ja Raittilassa on se, että he ovat estotta kirjoittaneet Jumalasta ja jumalasta. Nyttemmin sanottaisiin, että kolme ensimmäistä ovat runoilijoita ja viimeisin hengellinen runoilija.

Ilmeisesti modernismi ja siitä lähtenyt runoaalto toi mukanaan sen, että jumalasta ei enää kirjoitettu, ainakaan isolla J-kirjaimella. Ei ole oikein, että kirkko ja hengelliset piirit kaappaavat kaiken Jumal-runouden itselleen. Niin kutsuttu hengellinen runous on tänä päivänä mielestäni liian kaunopuheista ja kaukana arjesta. Kun taas nykyrunous on mielestäni usein liian kaukana hengestä.

Yhtä kaikki - oi Katri ja Sininen ovi, joka on tie kaikkeen, mitä ei ole, mitä vain uneksitaan.

Katri Vala - runoilija kuoli nuorena. Silitin tänään hänen 84-vuotiasta kirjaani. Lukuisat hänen runonsa soivat minussa.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Katri_Vala

http://www.lausti.com/articles/worldwatch/vala.html

Onko kirjan ikä sama kuin runon tai runoilijan?

2011-02-08T10:11:00.000-08:00

Keskustelin tänään erään tuttavan kanssa ensi syksynä järjestettävästä tapahtumasta. Tuumailimme voisinko jollain lailla osallistua tapahtumaan. Ajattelin juuri sanoa, että voinhan tulla uuden runokirjani kanssa sinne, kun hän kysyi, tiedänkö mitä minulla on menossa.

Itse asiassa taidanpa tietää mitä minulla on menossa, mutta aloin miettiä, että onko vielä nyt julkaisematon kirjani syksyllä jo vanhentunut. Kauheaa - hirmuinen työ ja vaiva - hetkessä ikäloppu.

Onko julkaisussa kiinni kirjan iästä vai runon iästä? On runoja, joka kestävät ajan ja runoja, joita emme edes ehtineet lukea. Kaksi ääripäätä ja siihen väliin jää paljon.

Silmäilin runohyllyäni ja otin kolme kirjaa: Alia Meriluoto: Lasimaalaus (1947, 4.painos) Anna-Maija Raittila: Ruiskukkaehtoo, sama vuosi, 1.painos ja Aalle Tynni: Soiva Metsä, edelleen -47 ja ensimmäinen painos. Olen lukenut näitä kirjoja usein. Ensikertoja hyvin nuorena. Kirjat ovat kulkeutuneet muutosta toiseen mukana. Ne ovat kestäneet ajan esineenä ja runoina.

Meriluoto ja Raittila kirjoittavat edelleen. Tynni kuoli 1997. Hänen tuotannossaan on ainakin yksi runo, joka elää suomalaisissa mielissä, riippumatta siitä onko runoihmisiä vai ei. Runo on Kaarisilta ja se alkaa sanoin: Ja Jumala sanoi: /toisille annan toiset askareet/ mutta sinulta lapseni pyydän/ että kaarisillan teet.

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tämä runo olisi ollut eräällä tavalla esikuvani, kun kirjoitin tulevan kokoelman runoa nimeltä Ihmisen tytär, se alkaa sanoin: Jumala sanoi: äiti ole itsellesi armollinen.

En tiedä kuinka vanhaksi kirjani elää tai yksittäinen runo sieltä, kuinka sen voisin tietää, kun en omaa tulevaanikaan tiedä. Juuri nyt tuntuu hyvältä pidellä käsissä suomalaisten naisrunoilijoiden kirjoja, jotka ovat 64-vuotiaita.

2011-02-01T08:33:00.000-08:00

Kristinuskon kaksi myyttistä Mariaa: Neitsyt Maria ja Magdalan Maria, Kristuksen ylösnousemuksen todistaja heräävät henkiin runon puhujan arjessa, taiteessa, valveessa ja unessa. Isoäitien opit liukuvat perhealbumin sivuilta runon puhujan elämään ja Mariat valaisevat sisaruudella. He luovat toivoa maailmaan, jossa luonto järisee liitoksistaan. Elämä kasvaa kuolemaa voimakkaammaksi kiitosvirreksi.

VAPAUS-VASTUU-HULLANTUMINEN-IHANUUS

2011-01-31T11:43:00.001-08:00

Hullun hullaannus ja ihanuus -

Viime viikkoina moni on kysynyt: miltä se nyt tuntuu, kun lapsi lähtee maailmalle? Hiukan hämmentyneenä olen vastannut, että mikäs siinä. Itsekseni olen jäänyt pohtimaan, että toistaiseksi minusta ei ainakaan tunnu siltä, että kirja on maailmalle lähdössä oleva lapsi.

Odotan onnellisena ja kihelmöintiä kämmenpohjissa Lahden kirjamessuja, jolloin runokirjani Maria sytyttää tulen rannalle ilmestyy.

Minusta tuntuu, että olen tehnyt runokässärin viimeistä versiota ikuisuuden. Vasta kun minulla oli tiedossa, että 30.1. klo 16. on deadline, niin monen viikon huokailu, ympärikävely ja puhiseminen muuttui todelliseksi toiminnaksi 27.1.

Runojen viimeistelyprosessi muistuttaa minua maalauksen viimeistelyprosessista. Siinä on jotain samankaltaista hyvin hitaasti lipuvaa.

* * *

Kuinka voin mielikuvitella vapauden - kantamalla vastuun

Jos tahdot ja nimen omaan Tahdot, niin sinun tulee kantaa kokonaisvaltainen vastuu omasta taiteestasi. Aina ensimmäisestä säkeestä viimeisen valmiin kirjan myyntiin.

Kokonaisvaltainen vastuun ottaminen ei tarkoita sitä, että teet kaiken yksin - ei todellakaan. Se on parhaimmillaan sitä, että löydät kirjantekoprosessin jokaiseen vaiheeseen alan ammattilaisia ja osaajia. Itse olen niin onnellisessa asemassa, että ympärilleni on kertynyt tällaisia ihmisia. Verkostot on luotu miltei kahdenkymmen vuoden aikana.

On asioita mitä rahalla ei saa - yhteisöllisyys, monitaiteellinen osaajatiimi ympärillä ja kollegan vilpitön tukeminen!

Ennen kuin uskaltauduin heittäytyä kirjaprojektiin pohdin asioita useammin kuin kerran ja vastasin itselleni Tahdon. Siitä alkoi uusi prosessi ja ainakin hetkellinen hullaantuminen ja vapauden tunne - tuo hetki kantaa yhä!

Lukijan luokse

2011-01-14T10:39:00.000-08:00

Niin on viikko taas vierähtänyt ja työpäivät venyneet. Tällä viikolla alkoi myös opetus, mikä on tosi mukavaa taasen tämän yksinäisen puurtamisen vaihteluksi.

Ei ole enää pitkä aika, kun runoni ovat luonasi, lukijani.

Lahdessa runokirjaani tullaan myymään ainakin Info-kirjakaupassa Aleksilla. Myös kirjastoon sen menee hetimiten julkaisemisen jälkeen. Ensi-askeleet valtakunnalisen levityksen aloittamiseksi on myös otettu.

Jos menet ensiviikolla kirjakauppaan ja kysyt kirjaani, niin heidän pitäisi tietää sen ilmestymispäivä, jos tämä homma nyt toimii.

Tänään putosi päähäni - OIKOLUKU - se on äärimmäisen tärkeää ja välttämätöntä! Omalle tekstilleen tulee sokeaksi ja samoin on käynyt graafiselle suunnittelijalle, Lauralle. Onneksi muistin tämän pienen suuren asian.

Jo ennen joulua kysyin tehtävään äidinkielenopettaja Anita Kantoluotoa, jonka kanssa toteutimme pari vuotta sitten Runojoki-projektin. Eli seuraava vaihe on oikoluku ja taiton viimeistely. Ja minä tietysti jatkan tätä tiedottamista, moninaista.

Nyt juuri olen kiitollinen, että olen lahjakkaiden, taitavien ja ammattitaitoisten ihmisten ympäröimänä. Pitäisi lisätä kirjaan sivu, jotta saisi teitä kaikkia kiiteltyä. Olen varmaankin ollut edellisessä elämässä tosi ihana ja hyvä ihminen, kun saan niin paljon apua ja tukea. Hymytystä.

Muuten, Maria on uskomaton - jälleen hän on yllättänyt minut täysin!

Kohti kirjaa

2011-01-10T13:09:00.000-08:00

Tänään näin ensimmäistä kertaa miltä runokirja tulee näyttämään. Palaveri graafikko Laura Mellasen kanssa oli antoisa. Valitsin hänet intuitiivisesti, vaikka tunsinkin ennestään, en niinkään tuntenut hänen töitään. Intuitioon kannattaa luottaa!

Laura on hahmottanut käsikirjoituksesta olennaisia teemoja ja voin jo nyt sanoa, että graafinen ilme tulee olemaan minulle mieleen. Hän ammattilaisena osaa huomioida myös asioita, joita ei kirjoittajalle, joka liimaa ja leikkaa, etsii ja kadottaa sanoja, tule edes mieleen. Minulle on myös tärkeää, että yhteistyökumppani, jonka kanssa kulloinkin teen töitä on intuitiivinen ja luottaa oman luovuuden sisäisiin viesteihinsä. Laura on sellainen.

Kaikenlaista hommaa sitä on, kun ottaa kokonaisvastuun oman taiteensa tekemisestä! Ei äkkiä arvaisi. Minua työllistää juuri nyt eniten kirjan levittämiseen liittyvät asiat. Kuinka saan sen kauppoihin, kirjastoihin? Minkälaiset kaupat voivat/myyvät runoja? Onko kaupan oltava välttämättä kirjakauppa, mitä jos se onkin kukkakauppa?

Miten löydän kaikki lukijani tässä tiedon, mainonnan ja melun maailmassa?

Onneksi on olemassa Lahden kirjamessut ja ihana Raija Suomalainen, joka tukee ja kannustaa paikallisia tekijöitä. Hänen kaltaista toiminnan naista olen odottanut Lahteen pitkää.

Joku väittä, että ihmiset eivät lue runoja. Minä en usko.

2011-01-08T08:00:00.000-08:00

Vuosi 2011 on lähtenyt vapaasti, vallattomasti ja vauhdikkaasti liikkeelle. Tulevat kaksi kuukautta ovat niin työn täyteisiä, että päätin vihdoin aloittaa uuden harrastuksen: hotjoogan, säilyäkseni jotenkin edes täysipäisenä hulinan keskellä.

Runokäsikirjoitus on graafikko Laura Mellasen hellässä huomassa ja hän työstää siihen omaa osuuttaan. Minä puolestani pähkäilen käytännön asioita: tiedottamista, kirjan levittämistä ja myyntiä. Ideoita, neuvoja ja tukea otetaan vastaan!

Heti vuoden aluksi olin kaksi päivää muusikko Soila Sariolan kanssa pilke silmäkulmassa korkeanpaikan harjoitusleiriksi nimeämässämme kahden taiteilijan kohtaamisessa.
Laitoimme luovuuden virrat vuolaasti liikkeelle runoillen, maalaten, laulaen, keskustellen, saunoen, hangessa kahlaillen, herkutellen ja leväten(kin). Luovuuden liikkeen tärkein kumppani on kuovuuden lepo.

Maria sytyttää tulen rannalle- teos laajentuu tänä vuonna myös meditatiiviseksi sana- ja sävelpoluksi, jota tulemme Soilan kanssa esittämään mm kirkoissa. Esimakua teoksesta saa Lahden kirjamessuilla Sibeliustalolla runokirjan julkaisemisen yhteydessä sunnuntaina 20.2.

Kokonaisuudessaan teoksesta pääseen nauttimaan ensin Lahdessa toukokuussa valtakunnallisten kirkkopäivien yhteydessä, sen jälkeen muilla paikkakunnilla.

Hubble's Great Legacy - Across The Universe

2011-01-05T08:47:00.000-08:00

Curt Källman sanoi aina, että ihminen ottaa kuvataiteen ja kirjallisuuden
älyllä vastaan, mutta musiikin hän ottaa vastaan suoraan sydämellään.

2011-01-05T07:46:00.000-08:00

Sandals by Curt Källman

Curt Källman 1.2.1938-18.12.2010

2011-01-05T07:18:00.000-08:00

Tammikuun sinisessä hämärässä muistelen sinua.

Olet antanut ja opettanut minulle enemmän kuin saatoit aavistaa.

Taide on hiljaisuuden kieli, sanoit. Taide on myös vapuden kieli hiljaisuudessa.

Koko elämäsi kestänyt työ kuvataiteen parissa ja Vedic Art-menetelmän luominen

on mittaamattoman arvokas lahja, jonka olet meille kaikille antanut.

Vedic Art menetelmän avulla olen kuvataiteen lisäksi löytänyt myös uuden kielen ja mielen,

jolla voin kirjoittaa, tiedostaa luovaa prosessia ja ohjata sekä kirjoittamista ja maalaamista.

Tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että sain olla Sinun oppilaasi usean vuoden ajan ja jakaa

kanssasi ajatuksia sekä sanoin että sanoitta - sekä tässä tietoisuudessa että unen muuntuneissa tietoisuuden tiloissa. Kannan tarinoitasi sydämessäni

ja kerron niitä parhaan kykyni mukaan eteen päin.

Kiitos Curt -

olkoon matkasi rauhaisa valossa,

kirkkauden virrassa.

Curt Källmanin galleria

http://www.kallmanartgallery.com/gallery.html

2010-12-31T01:39:00.000-08:00

Lukijoille kiitos vuodesta 2010.

Sydänääniä, valoa ja rohkeita askelia vuodelle 2011.

Vuoden viimeinen päivä

2010-12-31T01:23:00.000-08:00

Vuoden viimeinen päivä. Puutarhan puut liikkumattomina, hiljaa. Lumen kerrosten alla, ajatuksissa.Lumilapio odottaa. Vieraat odottavat illalla. Sormet eivät taivu näppäimillä. Olen nukkunut ohi joulun ja välipäivät. Syksy keräsi harteille karmean väsymyksen, jonka huomasi vasta, kun tuli hiljaista ja kynttilät sytytettiin. Isäntä nukkui. Lapset nukkuivat. Talo nukkui. Lunta satoi. Kissat hilluivat tulen vahteina, eivät kaataneet kuusta eivätkä kynttilää.

Kuinka päivä tulisi käyttää: muisteluunko? Usein vuoden viimeisenä päivänä teen tulirituaalin. Pohdin kaikki ei toivotut-asiat, kirjaan paperille ja poltan paperit tulessa. Mietin kiitollisuudella myös ei toivottuja-tilanteita, tapahtumia ja pohdin minkälaisen opin tai laajemman
ymmärryksen ne ovat minulle antaneet; kiitollisena hyvästelen ne, jätän vanhaan vuoteen.

Erittäin harvoin lupaan mitään. En oikeastaan koskaan. Mieluummin unelmoin tai toivon - mietin tulevia kuukausia ja värjään ne mielikuvituksellani kirkkailla tai lempeillä väreillä.

Nyt olen elävässä prosessissa, joka alkoi kaiketi 2009 ja se jatkuu ensi vuodelle, sitä seuraavallekin. Siihen liittyy vahvasti kirjoittaminen, julkaiseminen, loppuun saattaminen, laajentuminen ja uuden luominen. Avoimuus. On hyvä olla juuri tässä ja nyt.

* * *

Mitä vuodesta 2010 jää minulle mieleen?

*** Runous!

*** Yhteiskunnallinen avautuminen kolumneissa, yleisönosastolla ja facebookissa. Ärhäkkä.

*** Runopuulaaki maakunnallisesti ja valtakunnallisesti.

*** Sanataideryhmät - huippuoppilaat!

*** Läänintaiteilija Päivi Haanpään valitseminen ja työpanos Päijät-Hämeen hyväksi.

*** Facebook, johon minulla on valtavasti ennakkoluuloja. Jouni Tossavaisen loputtomasta houkuttelusta lähdin mukaan ja olen löytänyt ihania vanhoja ystäviä uusiksi sekä paljon uusia keskustelukumppaneita.

*** Maria on sytyttänyt tulen rannalle.

* * *

Maria-patsas katsoo minua kaapin päältä - kädet avonaisena kuin koko maailma

Laura Voutilainen - Ave Maria

2010-12-19T08:55:00.000-08:00

2010-12-19T08:34:00.000-08:00

¤ J O U L U N¤ ¤ ¤ V Ä R I T ¤

Joulutarina kirjoitettu Laura Voutilaisen "Ave Maria - Lauran tarinallinen joulu" kirkkokonserttikiertueelle 2009.

1. LUKU: Musta joulu

Joulun äiti, Anna, oli tehnyt matkaa jo monta kuukautta. Hän oli tervehtinyt kevätpäivänseisausta ja katsonut, kuinka krookukset tunkeutuivat valona mullan lävitse. Hän oli nauttinut yön kirkkaudesta kesäpäivän tasauksen aikoihin ja nähnyt auringon helmeilevän järven selällä. Hän oli hiljentynyt syyspäiväntasauksen hämärässä.

Nyt joulun äiti kulki kohti pohjoisen pimeintä päivää, päivää jolloin talvi seisahtuu ja tuntuu siltä, että aika pidättää hengitystään. Hänellä oli sovittu tapaaminen juuri tuolle päivälle, kun aurinko on uponnut pimeään pesäänsä.

Joulun äiti saapui kaupunkiin, jossa ihmiset ohittivat toisensa niin kuin vieraat ohittavat, pää painuksissa tai puhelimeen puhuen katsettaan tai hymyään lahjoittamatta. Autot ajoivat välittämättä jalankulkijoista roiskien rapaa mennessään ja tuon tuostakin joulun äiti kuuli autoilijoille suunnattuja teräviä ääniä jotka pistivät hänen korvaansa kuin veitsi.

Ilmastonmuutoksen vuoksi joulut olivat muuttuneet yhä vetisemmiksi ja pimeimmiksi. Moni sanoi, että joulu ei ole enää joulu, koska lumi ei tuo valoa pohjoiseen. Joulun äiti tiesi, että ihmiset ovat tottumustensa vankeja. Jouluna pitää olla paljon lunta, kaikenlaista tavaraa ja ruokaa ylitse omien tarpeiden, siihen ihmiset olivat tottuneet. Ja vanhoista tottumuksista on vaikea luopua ja oppia pois.

Joulun äiti istuutui kahvilaan ja lepuutteli jalkojaan. Hänellä höyrysi edessään kuuma kahvi, joka tuoksui kanelille ja kardemummalle. Hän katsoi ympärilleen ja pani merkille, että ihmiset kantavat mukanaan kerrassaan mahdottoman suuria kuormia. Monikaan ei meinaa mahtua kahvilan ovesta sisään, ettei ainakin yksi täyteen sullotuista muovikasseista putoaisi, naisilla on vielä käsilaukut ja kaikilla suuret mustat sateenvarjot. Hänellä itsellään oli vain pieni oranssi paperikassi, johon mahtui kaikki tarpeellinen. Joulun äiti alkoi erottaa sanoja viereisen pöydän keskustelusta.

- Mä en voi sietää tätä joulua, oon ollut jo kaksi kertaa kipeänä ja taas on kuume nousemassa, joka joulu sama juttu, sanoi naisen ääni.
- Miksi et ole kotona lepäämässä, kysyi toinen.
- Lepäämässä? Mitä se tarkoittaa – laiskat ja kuolleet lepäävät. Kuule, minä en voi jäädä sairaslomalle. Kuka minun työni sitten tekisi, ei niitä toiset osaa, eikä näinä aikoina noin vain sairaslomalle edes jäädä.
- No… hoitaisit sitten ne kotihommat vähän kevyemmin. Kyllä kotiväki ymmärtää.
- Ei minua kuule kukaan ymmärrä. Kyllä se on kuule mun nää hommat hoidettava lahjojen ostosta, imelletettyyn perunalaatikkoon ja joulukuusen latvatähteen asti, kivahti nainen.
- Eikö siellä töissä jo ole tarpeeksi rankkaa sitä paitsi eikö teidän pitänyt lähteä jouluksi Lappiin?
- Että mä vihaan niitä automatkoja, täytyy ostaa pahoinvointilääkkeitä. Mä kyllä mieluummin olisin kotona, mutta pakkohan se on lähteä, kun ei meidän Veijon mielestä joulua ole ilman lunta, taas istutaan koko aatto autossa ja tapaninpäivänä takaisin ja heti töihin ensimmäisenä arkena.
- Minä en tuollaista jaksaisi.
- Pakko mikä pakko, mutta kuule nyt on mentävä, pitää käydä vielä äidille kaupassa, sen jalat on taas niin huonona.

Joulun äiti antoi keskustelun sekoittua korvissaan muuhun puheensorinaan. Ihmiset ovat armottomia itseään kohtaa, hän ajatteli. Eivät suo edes joulun aikaan pientä lepohetkeä. Kahvi alkoi lämmittää mukavasti ja hän tunsi olonsa jo pirteämmäksi. Hänen sydämessään läikähteli ilo, kun hän tiesi olevansa pian määränpäässä ja voisi viedä lahjansa perille. Hän nosti oranssin paperikassin syliinsä ja otti sieltä sinisen kirjan, jonka kannessa luki hopeisella kirjoituksella: Sofian soivat sanat. Hän silitti kirjan sinisiä kansia ja tunsi, kuinka menneiden sukupolvien ajatukset virtasivat hänen kämmeniinsä lämpönä ja lempeänä pistelynä. Hän avasi kirjan sattumanvaraisesta kohdasta ja luki:

Vaikka sinulla olisi langaton yhteys jokaiseen kolkkaan maapallolla, mutta jos olet kadottanut yhteyden omaan sisimpääsi, niin elät kuvitellun kiireen vankina ja kuljet levottomana läpi elämäsi kuin jotain kaivaten.

2. LUKU: Punainen ja vihreä joulu

Joulun äiti istui linja-autossa numero kolme, se ajoi kaupungin lävitse, pysähteli ja otti kyytiin uusia ihmisiä. Hän oli jo aikoja sitten luopunut omasta autostaan, ajatellen, että maailmassa on riittävästi aikaa kulkea julkisilla kulkuvälineillä, ei hän autoa tarvitse, vaan antaa autottomuutensa lahjaksi luonnolle. Linja-autossa useimmat ihmiset istuivat yksin matkaseuranaan paketteja ja kasseja. Olivatkohan he yksinäisiä, linja-autossa, joka on täynnä vaitonaisia ihmisiä? Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään yksinäiseksi, vaikka viettikin runsaasti aikaa itsekseen, hänellä oli niin paljon ihmeteltävää elämän pienissä asioissa joita hän näki ympärillään, ei hän kaivannut toisten seuraa, vaikka ei hän sitä vältellytkään.

Hän muisteli isoisänsä tarinaa siitä kuinka vanhaan aikaan koko kylän väki kokoontui sytyttelemään suuria tulia talven pimeimpänä päivänä, jotta aurinko näkisi tulla takaisin valaisemaan ihmisiä. Ihmiset eivät olleet yksinäisiä, asiat tehtiin ja toimitettiin yhdessä.

Hänen takanaan istui kaksi lasta, joiden mielenkiintoinen sanailu keskeytti hänen ajatustensa virran.
- Punainen kuin joulutähti, sanoi toinen.
- Vihreä kuin kuusi, vastasi toinen.
- Punainen ku omena.
- Ei kaikki omenat oo punaisia.
- Ei ookkaan, mutta jouluomenat on, perusteli toinen.
- No yhtä hyvin sitten: vihreä kuin omena.
- Okei. Noo… punanen ku tontun takki.
- Vihreä kuin…hmm… marmelaadikuula, mammulla ja ukilla on niitä aina jouluna.
- Meidän mammalla on punaisia kuulia.
- En mä jaksa enää tätä peliä, sitä paitsi tontun nuttu on harmaa.
- On siinä punaistakin. Ja opettaja muuten sanoi tänään kuvistunnilla, että jos punaisen ja vihreän sekoittaa niin siitä tulee pelkkää harmaata.
- Ai miten niin?
- No ku ne on vastavärejä.

Joulun Äidille ei ollut koskaan tullut mieleen, että joulun suosituimmat värit olivat vastavärejä aivan kuin elämän vastakohdat, jotka näyttäytyvät arjessa. Koko Suomi on vastakohtaisuuksien maa: kesät ovat todella valoisia ja talvet säkkipimeitä. Kaupungeissa asuu ihmisiä, mutta kun linja-auto mutkittelee lähiöstä toiseen niin välille saattaa jäädä kilometreittäin metsää, niin kuin tälläkin reitillä. Jotkut ihmiset ovat näinä päivinä niin kiireisiä että nukkuessaankin he odottelevat tekstiviestejä ja tehokkuutta lisätäkseen ottavat facebookin vessaseuralaiseksi. Toisilla taasen on niin paljon aikaa, että he masentuvat ja tuntevat itsensä täysin tarpeettomiksi. Ihminen on kaikessa outoudessaan kerrassaan suloinen olento, sitkeäkin, kun yrittää selvitä kaikissa olosuhteissa.

Linja-autoon ei enää tullut uusia ihmisiä ja osa matkustajista oli jo jäänyt pois. Kello kulki kymmentä ja pimeys tiheni. Pian Joulun äiti olisi perillä ja saisi antaa lahjansa rakkaimmalle aarteelleen. Kuinka paljon iloa tuo pieni poika olikaan tuonut hänen elämäänsä, poika oli enkeleiden lähettämä, niin hän ajatteli ja avasi Sofian sinisen kirjan aikansa kuluksi sattumanvaraisesta kohdasta.

Sielunsa voi kadottaa maailman tuuliin: materiaan ja maineeseen
mutta sen voi myös löytää aina, yhä uudelleen ja kuunnella sen hiljaista kuiskausta.

3. LUKU: Valkoinen joulu

Lunta alkoi sataa hiljalleen ja vaikka se vielä suli maassa, niin Joulun äiti tunsi luissaan, että pakkanen on nousemassa ja jouluksi saadaan valkoinen lumipeitto maahan. Häntä vastaan käveli vanha mies pienen koiran kanssa. Miehellä oli yllään maitokahvinvärinen palttoo ja tumma lierihattu. Juuri kun he kohtasivat mies katsoi häntä, nosti hiukan hattuaan ja toivotti hänelle hyvää joulua. Se oli ensimmäinen ystävällinen tervehdys, jonka hän oli kaupunkiin tultuaan saanut. Koira heilutti häntäänsä ja nuuhki hänen jalkojaan uteliaasti. Joulun äiti otti taskustaan keksin palasen ja antoi sen koiralle

- Hyvää joulua sinullekin, sanoi Joulun äiti.
- Tämä on Nappe, sanoi mies, ja jatkoi, olemme menossa hautausmaalle.
- Niin, se on mukava tapa näin joulun aikaan, sanoi Joulun äiti.
- Me käydään Napen kanssa siellä joka päivä katsomassa Marttaa, sanoi mies.
- Vai niin, oliko hän vaimonne?
- Kyllä. Tämä on nyt toinen joulu ilman häntä. Olisimme Napen kanssa tehneet jäälyhdyn, mutta ei ole vielä pakkasherra antanut apua, hymyili mies.
- Minä olen menossa tyttäreni pojan syntymäpäiville, hän asuu tässä aivan lähellä, sanoi Joulun äiti.
- No jopas, ne ovatkin iloiset juhlat. Meillä ei Martan kanssa ollut lapsia, me ollaan Napen kanssa kahdestaan joulu.
- Vai niin. Me käymme pojan kanssa huomenna haudalla, hänen äitinsä, minun tyttäreni nukkui pois kolme vuotta sitten.
- Meidän Martalla oli ikää ja sairautta.
- Tyttären poika oli silloin vasta kolmen vanha, kun hänen äitinsä kuoli.
- Voi voi, taisi olla nuori ihminen.
- Sellaista tämä elämä on, huokaisi Joulun äiti.
- No olkoon joulunne siunattu ja valkoinen, sanoi mies ja kosketti kädellä hatun lieriä.
- Oikein hyviä pyhiä teillekin.

Joulun äiti jatkoi matkaansa ja huomasi vasta nyt, kuinka väsynyt hän oli. Onneksi hän pian saisi iltateetä ja sen jälkeen voi heittäytyä makuulle… matkan taittaminen alkoi käydä jo voimille. Hän muisteli Sofian kirjassa olevaa ajatusta:

Ihminen, älä huolta ota sydämeesi! Kullakin päivällä on juuri sen verran kannettavaa
kuin jaksat kantaa.

4. LUKU: Kultainen joulu

Joulun äiti raotti makuuhuoneen ovea, josta kajasti himmeä yövalo. Poika oli jo nukkumassa. Hän kulki huoneen poikki pojan sängyn viereen, istuutui sen laidalle ja katseli nukkuvaa lasta. Hän pyyhkäisi silmäkulmaansa ja kosketti hellästi pojan lämmintä poskea. Poika liikahti ja raotti silmiään

- Mummo sä tulit, vihdoin.
- Tietysti minä tulin, Joulun äiti sanoi hymyillen.
- Sinä olet ainoa isän ja Marjatan lisäksi, joka muistaa mun syntymäpäivän. Jouluna kaikki muistelee sitä toista poikaa.
- Niin, Jeesus-lasta, ajattele, vaikka hän eli niin kauan aikaa sitten, niin hän oli joskus samanlainen pieni poika niin kuin sinä ja myös hänen mummonsa oli hänestä varmasti hyvin ylpeä. Minulla on sinulle lahjoja, ei joululahjoja, vaan syntymäpäivälahjoja.
- Mummo, sä olet maailman paras mummo.
- Katsos tässä, Joulun äiti sanoi, otti oranssista paperikassistaan sinisen kirjan ja antoi sen puoliunisen, lammaskuvioisen täkin alla istuvan pojan syliin.
- Hieno sininen kirja, kertooks se merirosvoista?
- Ei, eikä Peter Panista, ne ovat satuja. Tämä on Sofian soivien sanojen kirja. Olen saanut tämän isoisältäni, joka puolestaan on saanut tämän äidiltään Sofialta.
- Mutta eihän tämä kirja ole yhtään vanhan näkönen.
- Ei olekaan. Kirjan viisaus säilyy samana, mutta se kertoo asiat aina uuden sukupolven kielellä.
- Ihme kirja…
- Niin on. Kun joskus yksin luet tätä saatat kuulla kuinka sanat helisevät ja soivat, ne lämmittävät mieltä ja sydäntä.
- Tää tuntuu kädessä ihan erilaiselta kuin kaikki muut kirjat, poika ihmetteli.
Joulun äiti hymyili ja otti kassistaan toisen lahjan.
- Kas tässä, ole hyvä.
- Noi on kyllä ikivanhat, onko ne aurinkolasit, ihan totta mummo, ei talvella tartte aurinkolaseja.
- Nämä ei ole tavalliset aurinkolasit. Nämä ovat häikäisynestolasit, hyrisi mummo hilpeänä, sillä pojan ilme oli niin hämmästynyt.
- Katsos, minäpä luulen, että sinä saatat joskus nähdä aivan oikean enkelin ja silloin on syytä laittaa häikäisynestolasit nenälle. Enkelit ovat usein kirkkaampia kuin aurinko.
- Niin kirkkaita, nyt narraat mua, oot sä nähnyt enkelin, oikeanko, ihan oikeastiko?
- Ihan ihan mummojen ja lastenlasten oikeasti minä olen toden totta nähnyt enkelin ja käyttänyt näitä laseja monta kertaa.
Poika piteli laseja kädessään, - Waaauu, nää on ihmeelliset, tosi hienot.
Joulun äiti otti paperikassistaan viimeisen lahjan ja pyöritteli sitä käsissään hyväntuulisena.
Pojan silmät kirkastuivat:
- Jalkapallo, ihan oikeaa nahkaa.
- Jep! Pelatessasi palloa ystäviesi kanssa sinä muistat elämän tärkeimmät asiat: ilon ja leikin ystävien seurassa, Joulun äiti antoi pallon pojalle, joka odotti malttamattomana.
- Kiitos mummo, kiitos, sanoi poika ja ojensi pienet kätensä Joulun äitiä kohti, häntä halatakseen. - Ole hyvä, kultaseni, ole hyvä. Ja tiedätkö mitä?
- No mitä?
- Urheilemalla kunto kasvaa ja saat paljon papua käsiin ja jalkoihin.

Poika nukahti uudelleen. Joulun äiti kulki ikkunan luokse ja katsoi maahan leijailevia hiutaleita. Ikkunaan oli leikelty erikokoisia tähtiä kultaisesta paperista. Pihalla paloi monta ulkotulta ja hän tiesi, että ne oli sytytetty sitä varten, että aurinko osaisi tulla takaisin pohjolaan.

Hän katsahti taivaalle; kuun ympärillä oli kehä, se tietäisi pakkasyötä. Hän ajatteli lukuisia äitejä ympäri maapalloa, niitä, jotka viettivät elämänsä yhdessä lastensa kanssa ja niitä, joilla ei siihen ollut mahdollisuutta. Hän ajatteli myös niitä naisia, joiden syli on tyhjä kaipauksesta ja omaa tytärtään hän ajatteli. Samalla hetkellä taivaalla lennähti tähti ja sammui pois. Joulun äiti risti kätensä rukoukseen ja kiitti niistä kaikista kultaisista lahjoista, mitä Jumala oli hänelle, edes hetkellisesti suonut.

R a u h a l l i s t a

j o u l u n a i k a a

k a i k i l l e l u k i j o i l l e

WINTER VIVALDI FOUR SEASONS

2010-12-15T08:12:00.000-08:00

KIITOS THEATRUM OLGA JA LASSE KANTOLA
MARIA SYTYTTI TULEN RANNALLE 7.12.-19.12.2010

KIITOS KATSOJILLE JA KOKIJOILLE LUKUISASTA
PALAUTTEISTA.

KEVÄÄLLÄ JATKAMME!

Kirjaversio Mariasta

2010-12-11T11:30:00.000-08:00

Nyt se pitäisi tulostaa vielä. Ehkä viimeisen kerran. Huomenna tapaan graafikko Laura Mellasen. Runokäsikirjoistus. Kihelmöivä odotus siitä, miten hänellä runot lähtevät virtaamaan ja minkälaisen kannen kirjani kanssa.

Viimeisiä tekstivääntöjä on tehty eilen ja tänään ateljeekriitikko Risto Ahdin kanssa ja kotilukijani Lassen ja runoilija Kari Armisen kanssa. Ja kuka sanoikaan, että runoni ovat selkeästi kohdennettu naisille - minun ateljeekriitikot ovat miehiä!

Tältäkö tämä nyt tuntuu? Niin miltä?

Erilainen tunne kuin näytelmän käsikirjoitus tai kolumnin valmiiksi saaminen. Poikkeaa Unitila-kirjankin julkaisemisprosessista, vaikka siinäkin olin alusta loppuun saakka mukana.

Nyt on ehkä hiukan samankaltainen kuin se, kun on saanut maalauksen valmiiksi (meinasin kirjoittaa maailman-pelottavaa) Hetki ennen hengen puhaltamista työhön.

Jos kaikki menee aikataulun mukaisesti niin tammikuun lopussa-helmikuun alussa katson vedosta. Paino alkaa laulaa.

Julkaisujuhlat ovat Lahden kirjamessuilla 19.-20.2.2011. http://www.lahdenkirjamessut.com/

Maria sytyttää runon rannalle kirjaversio, kustantaja pieni ja positiivinen Duurisointu.

Kirjassa on neljä osaa: Kantajanaiset, Perhealbumi, Missä Jumala on ja Valonnälkä.

Lasse on mukana kirjamessuilla koko ajan. Hän on luova visualisti ja suunnittelee osastoni. Ehkäpä sinne tulee, kirjan lisäksi myös muutamia Maria-maalauksia myyntiin.

Sunnuntaina messuille tulee laulamaan myös ystäväni Soila Sariola, jonka kanssa teemme runo- sävelpolkua. Kuulijat ja lukijat pääsevät nauttimaan taas uudesta muodosta ja minä testaamaan kuinka rintarottingilla pysyn lukemaan runojani, kun niitä laulaa kansainvälisesti arvostettu muusikko.

Tämä vihon viimeinen työstövaihe on ollut rento, rentouttava ja vapauttava. Tein sitä hiljaisuuden retriitissä Siikaniemessä neljä päivää ja nyt sitten koneelle. Jos tunne olisi kuva,
niin ne olisivat lumihangessa seisovat, mutta syvällä maassa kiinni olevat tikapuut, jotka johtavat suoraan ylöspäin.

Olla oma itsensä – täydellisesti ja kokonaan, ei puolittain ja jaetusti.

Raija Kämäri, 1961

Liekki leimuaa

2010-12-08T22:58:00.000-08:00

Kirkasvalolampun paisteessa. Kissat karkasivat pakkaseen. Ruisleipää ja kahvia. Pian kävelylle karistelemaan unet pois olkapäiltä.

Ensi-illasta hyvä mieli ja tunnelma. Tämä on jälleen se vaihe, kun kaikki vain soljuu. Kirjoittaja jää ihmettelemään: mitä tapahtui. Esitykset jatkuvat ja odottavat yleisöä.

Itse ryhdyn kirjan viimeistelytyöhön ja tapaan pian graafikon. Täytyy vain päästää irti ja soljua tämän hetken lävitse tulevaan.

MARIA KULKEE KOHTI RANTAA

2010-11-30T13:05:00.000-08:00

Olin tänään ensimmäistä kertaa katsomassa Marian harjoituksissa.
Ensi-ilta on ensi tiistaina ja kuulin, että se on loppuunmyyty.
Torsataina tulee Etlarin toimittaja Virpi Kunnas. Hänelle demotaan pari runoa.

Näyttämöestetiikka on Lasse Kantolaa - juuri sitä mistä pidän, mihin luotan -
Lasse luo tilaan syvyys -ja leveystasoja. Pieniä yksityiskohtia, pienessä tilassa.
Visuaalinen kuva, runokuva monessa kerroksessa.

Koko esitys saa vasta hengen, kun yleisö on läsnä; tilaan syntyy ykseys. Rakas yleisö saa liikuttaa katsomossa jalkoja mielellään: olette osa äänimaisemaa - saa hengittää, kokea, tuntea.

Luvassa on moniääninen elämys: sinä olet, minä olen: puhuja, kuuntelija, kokija, näkijä, kanssaolija, liikkuva kuva, valokuva, liikkuva teksti, paikallaan oleva teksti, elävä ilmaisu - ihmisen ääni.

Yhdessä rakennamme talon:

Ja kaikki on lähtenyt liikkeelle yhdestä kirjaimesta, kokemuskesta, sanasta.

Odotan sinua.

2010-11-28T07:17:00.000-08:00

Käsikirjoittamastani musikaalista Yön Sisar

Lahden kaupunginteatteri 2002

Aurora-yön sisar (Laura Voutilainen) & Sofia-unien viisaus (mute)

puvustus: Anne Lasonpalo

2010-11-26T12:50:00.000-08:00

Prosessikirjoituksessa yritän hamotella runoilijaa, runoa, lukijaa, kuulijaa -

ensimmäinen: ensi-ilta lähestyy

Runous on runoilijalle koetelma puhua toisen ihmisen kanssa. Muutamasta säkeestä alkaa vuorovaikutus, joka jatkuu hetken tai kenties läpi elämän. Runoilija ja lukija kohtaavat perinteisesti kirjan sivulla – tilassa, jossa valo taittuu epäsuorasti moneen suuntaan. Runoilija saapuu tuohon tilaan ennen lukijaa. Hän jättää sinne viestin ja saattaa vain toivoa, että joku tavoittaa sen, joskus.

Theatrum Olgan näyttelijät löysivät tuon viestin, jonka minun sisällä asuva runoilija oli tilaan jättänyt. Runot lähtivät luotani omaan elämään; kuollakseen tai syntyäkseen uudelleen: ensin näyttelijässä ja nyt sinussa. Runot ovat karannet pois perinteisestä runoilijan ja lukijan kohtaamisesta ja synnyttäneet kokonaan uuden mahdollisuuden – kokea kokonainen monitaideteos vain ottamalla se vastaan.

Runoilija minussa yrittää tavoittaa sanoilla jotain sellaista, mitä ei ehkä voi tavoittaa. Sen vuoksi runo on aina keskeneräinen koeltelma puhua ihmisestä ja ihmisyydestä. Elävä sanataide virtaa ja on jatkuvassa liikkeessä. Ennen kuin tuo virta johtaa mereen, tullakseen, ollakseen meren kaltainen – se tahtoo jättää jälkiä uomiin, pohjakiviin, eliöihin, kaloihin ja hyönteisiin sammaleeseen, virran rannalla kaartuvaan pajupuuhun, ihmiseen, joka uskaltautuu uittamaan itsensä virrassa.

Runous on ihmisen vanhimpia tapoja laulaa taivaita, toisen puoleisia, maan alaisia, luonnon syvyyttä, sanataiteen elävää sydäntä. Runoilija toivoo, että hän kykenisi antamaan kuulijalleen pelkällä sanalla aistien virkistymistä, tunteiden kipinöitä ja laajentuvan ymmärryksen peilejä.

Maria sytyttää tulen rannalle-runot ihmettelevät äitiyden, sisaruuden ja veljeyden, taiteen, uskon ja näkyjen kerroksellista olemusta: olentaa. Muinoin runoilija-sana oli synonyymi sanalle tietäjä. Oma sisäinen runoilijani tahtoo olla mieluummin ihmettelijä ja kanssakulkija – olla tietämättä mitään.

toinen: jotain muuta: vain riisuttu, pelkkä runo, tuore

pian on vain saari, saaressa

vensisangot on nostettu kumolleen saunaan
matot rullattu ja viety kamariin, ainoa ääni on ujeltava
tuuli
se korjaa mukaan mitä tielle sattuu: sulkia, muistilappuja, pikkulintujen sormia,

aamuisin kallion kupeissa on jäävettä.
metsän reunassa helmiä
puolukan varvuissa kirpeitä muistoja.

hämärässä maistuu kylmä
punainen
huulet rohtuvat mitä syvemmälle marraskuu syö silmiä.

iltaisin hän nielee pitkää pimeää - vaan kukaan ei kulje ohitse;
jossain, suolaisen veden sisällä on majakan valo ja vartija.

kolmas: ?

EINSTEININ VILLAPAIDASSA EI OLE SIIPIÄ

2010-11-18T23:09:00.000-08:00

Karmean ihana luovuus

Luen voi Hyvin-lehteä (5/06), käännän uuden aukeaman. Näen kuvan naisesta, joka istuu kauniisti katetun pöydän ääressä, nauraen, siivet väärinpäin selässä. Artikkelin otsikko on Luovuuden merkki on helppous. Tuo aukeama, sen kuva ja artikkelin otsikko saavat minussa aikaan voimakkaan ristiriidan tunteen ja vastustuksen.

Pohdin luovuutta trendikkäänä pintailmiönä suhteessa luovan prosessin syvempää kokemista ja tiedostamista. Luovuushan on, ennen kaikkea henkilökohtainen kokemus. Sen vuoksi luovuuden määritelmät tuntuvat usein teennäisiltä. Luovuus menettää hevosvoimaansa, jos sitä yrittää laittaa pilttuuseen ja suitsia. Mielestäni luovuuden elinehtoihin kuuluvat rauha ja hiljaisuus sekä tarpeeksi suuri, mutta hyvin aidoitettu niitty, jossa voi laukata, levätä, syödä heinää ja käyskennellä.

Vuonna 2000 aloin opiskella ruotsalaisen kuvataiteilija Curt Källmanin kehittämää Vedic Art-kuvataidemenetelmää, jonka yksi tavoite on saattaa taiteilija tiedostamaan oman luovan prosessin lainalaisuuksia. Olen opiskellut myös menetelmän ohjaajaksi. Ennen vuotta 2000 en ollut sen kummemmin kiinnittänyt huomiota luovuuteen, vaikka olenkin ikäni opiskellut luovaa kirjoittamista. Etuliite luovuus, kirjoittamisen yhteydessä, on ollut enemmänkin merkki siitä, että koulutuksessa ei käsitellä kielen matematiikkaa vaan jotain muuta. Mitä on tuo jotain muuta?

Vedic Art-kuvataidemenetelmän avulla olen saanut myös paljon ymmärrystä kirjoittamisen luovasta prosessista. Sanaa luovuus voisi pitää tässä yhteydessä synonyymina sanalle
elämä. Se, joka väittää, että luovuuden merkki on helppous, ei ole kokenut luovuuden kaikkia aspekteja. Luovuuteen sisältyy huomattava määrä kaaosta ja sen sietokykyä, raivostuttavaa epätoivoa ja loputtomalta tuntuvaa etsimistä. Luovan työn tekijä ei voi välttää tyhjyyden ja tarpeettomuuden kokemusta. Tämä on hyväksyttävä. Jos sisäistää ja ymmärtää nämä seikat syvällisesti, niin luovuuden kanssa voi oppia elämään. Helppous yhdistettynä luovuuteen viittaa todennäköisesti ajatukseen flowsta, jatkuvasta virtaamisesta. ”Jokainen joka on saanut kokea tämän täyttymyksen tilan, tämän virran tai inspiraation tietää, että pelkästään tuo kokemus riittää palkinnoksi kirjoittamisen aherrukseen.” (Andersson, 2004, toinen painos, 24-25)
Pintaluovuutta pikaruokalassa

”On inspiroivaa pukeutua enkeliksi. Saan siivet selässä oivalluksia. Aion vielä kävellä Stockmanille joulun alla siivet selässä. Mitähän ne kassat sanovat?” kertoo Tuija Turpeinen Hanna Hyvärin artikkelissa Luovuuden merkki on helppous (Voi Hyvin 5/06). Erikoisuuden tai hätkähdyttämisen tavoittelulla ei ole mitään tekemistä luovuuden kanssa. Vaikkakin luovan työskentelyn tuloksena syntynyt uusi ajatus tai teos usein hätkähdyttää. Me naiset voimme leikkiä prinsessaleikkejämme läpi elämän. Työpaikoilla ja tositeeveissä järjestetään paljon erilaisia naamioitumispelejä ja teemajuhlia. Se on hauskaa! Ja miksi ei olisi, sillä elämässä on liian vähän iloa ja huumoria. Hulluttelun hurmoksessa saatamme ylittää omia sovinnaisuutemme rajoja ja se on epäilemättä elvyttävää kokijalleen. Rohkeutta muuttaa arjen rutiineja pidetään usein luovan persoonan tunnusominaisuutena, mutta se ei yksin riitä. Samaisessa Hyvärin artikkelissa luovuustutkija Jussi T. Koski korostaa, että luovuus ei ole kummallista haihattelua kukkahattu päässä.

Tälle vuosituhannelle tultaessa luovuudesta on tullut haluttu ja kadehdittu trendi-ilmiö. Nyt innovoidaan ja luodaan. Se mikä ennen oli kekseliäisyyttä ja yhteistyökykyä on tänään asiantuntijoiden määrittelemää asiantuntijaluovuutta. Myös monet aikakausilehdet tarjoilevat helppoja hokkuspokkustemppuja ja kivoja pikku niksejä, joilla ihmisestä tulee luova. Esimerkiksi Voi Hyvin-lehdessä (5/06) kehotetaan ihmisiä leikkiin, hullutteluun, juhlimaan, antautumaan ja nauramaan. En väheksy edellä mainittujen toimintojen tarpeellisuutta, mutta rohkenen epäillä, että ne synnyttävät tiedostettua tai edes sisäistettyä luovuuden prosessia. Tämän tyyppinen pintaluovuus tietysti värittää mukavasti arkeamme, mutta se on ainoastaan pikaruokaa, vitaliteettia ja uusia haasteita lisäävän ravinnon etsijälle.

Artikkelissaan Luovuus psykoanalyyttisen tutkimuksen valossa (Haavikko, Ruth, 1984, 144) psykoanalyytikko Torn-Björn Hägglund toteaa, että luovuus on kadehditumpi kyky kuin valta tai taloudellinen varallisuus. Hänen mukaansa luovuus rinnastetaan ja sekoitetaan usein mielihyvään. Eläessämme pintaluovuuden pikaruokalassa tiedostamme harvemmin luovan persoonan syvällisempiä syitä ajautua esimerkiksi luovaan taiteelliseen työhön. Ritva Haavikko pohtii suomalaisten kirjailijoiden luovuutta. ”Suomalaisista kirjailijoista monet itse pitävät orpoutta tai muuta järkyttävää lapsuuden katastrofia tärkeämpänä syynä siihen, että heistä tuli kirjailijoita.”(Haavikko, Ruth, 1984,242) Jos luovuutta tarkastellaan ulkoisten tekijöiden ja saavutusten valossa, niin luovia ihmisiä saatetaan pitää ehtymättöminä sampoina, joille kaikki on helppoa ja jatkuva luovuuden vire on kadehdittu elämäntapa. Hägglundn mukaan ”syvemmällä tasolla luovuuteen kohdistuva kateus koskettaa kykyä päästä irti traumoista ja narsistisista loukkauksista.” (Haavikko, Ruth, 1984, 144)

Välähdyksiä luovan yksilön muotokuvasta

Vedic Art-kuvataidemenetelmän peruslähtökohta on, että jokainen yksilö on luova ja jokaisella on mahdollisuus kehittää luovuutta itsessään. Parhaimmassa tapauksessa kehitysprosessi on eliniän mittainen, vuorottain levossa ja liikkeessä oleva tila.

Olen toiminut kuvataideohjaajana kolmisen vuotta ja kohdannut erilaisia oppilaita eri ammattikunnista. Opetus tapahtuu ryhmässä, joten kaikki saavat samanlaista opetusta. Ohjaajan on helppo havaita luovan prosessin käynnistyminen oppilaassa. Kysymys siitä miksi toisilla prosessi käynnistyy vaivattomasti, toisilla taas vaikeuksien kautta ja on myös ihmisiä, jotka vastustavat luovan prosessin käynnistymistä niin paljon, että kieltäytyvät tyystin opetuksesta, on minulle yhä arvoitus. Huomattavaa on, että jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat ihmiset usein kohdistavat ylivertaiset paineet opettajaansa, koska heidän vastustus on niin valtavaa, käsittääkseni se saattaa johtua sisäisestä epävarmuudesta.

Olen huomannut, että mitä enemmän ihminen antaa itselleen aikaa, mitä valmiimpi hän on harjoittamaan sisäistä tutkimusmatkailua, mitä ennakkoluulottomampi ja motivoituneempi hän on, sitä varmemmin luova prosessi käynnistyy. Haluan korostaa, että oman luovuuden löytäminen ja käyttövarannoksi elämään soveltaminen ei ole yhden tai kahden viikonlopun aikana tapahtuva kurssitrikki vaan se vaatii jatkuvaa työskentelyä.

Yleinen uskomus on, että taiteilijat ovat luovia. Yhtä yleinen käsitys on, että kaikki maailmassa on jo sävelletty, kirjoitettu ja maalattu. Luovuuteen käsitteenä sisältyy yleisesti ajatus siitä, että luodaan jotakin aivan uutta. Jos taidemaalari vuodesta toiseen piirtää ja maalaa maisemaa onko hän luova, onko hänestä kehittymässä viivan mestari itämaiseen tapaan vai onko hän rutinoitunut ja jäänyt oman teknisen osaamisensa koukkuun? Olen pohtinut tätä asiaa pitkään, mutta en tiedä vastausta.

Jos ja kun taiteilija tai tieteilijä luo jotain aivan uutta, ennen näkemätöntä, ongelmaksi saattaa muodostua se, että uusia ajatuksia tai teosta ei olla valmiita ottamaan vastaan. Paradoksaalista on se, että odotukset uuden luomiseen ovat, mutta vastaanottokykyä ei ole. Esimerkkeinä mainittakoon Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, hollantilaisen kuvataiteilijan Vincent van Goghin tuotanto ja englantilaisen kuva- ja sanataiteilija William Blaken tuotanto. Kukaan edellä mainituista taiteilijoista ei saanut tunnustusta eläessään.

”Olisin mieluummin kiitetty kirjailija, kuin kuoleman jälkeen jalustalle nostettu nero. Unohdettu mitättömyys, sellainen vaihtoehto ei tulisi edes mieleeni” (Pystynen, 2004,59) kirjoittaa ja piirtää kirjailija Tiina Pystynen teoksessaan Runousoppi, miten elämä muuttuu taiteeksi. Kirjassaan hän sanailee ja kuvailee ihon alle tunkeutuvasti henkilökohtaisen taiteilijatarinansa – hän on luonnut uuden runouden muodon, jota virallinen yhteisö ei kykene ottamaan vastaan.

Siis, mistä voimme tietää, saati sitten tunnistaa mestarin, koska hän on aina huomattavasti edellä aikaansa.

Luovuus ei missään tapauksessa ole ainoastaan taiteilijan tai tieteilijän etuoikeus. Jos miellämme luovuuden kyvyksi ratkaista ongelmia, selviytyä kriisitilanteista tai löytää uusia näkökulmia ja vaihtoehtoja niin luovuudesta on hyötyä kaikissa ammateissa ja elämäntoiminnoissa. Usein luovuutta tarvitaan erityisesti niissä rooleissa ja elämäntilanteissa mihin emme luovuutta yleisesti yhdistä.

Jussi T. Koski (2001,89) lainaa edelleen Csikszentmihalyia: ”Luovat henkilöt osaavat tavallisesti muodostaa tehokkaasti mentaalisia ja toiminnallista energiaa säästäviä rutiineja. Toisin sanoen he rutinoivat niin paljon jokapäiväisestä elämästään kuin mahdollista voidakseen keskittyä luovan kutsumuksensa toteuttamiseen. Esimerkiksi Albert Einsteinin tapoihin rutinoida arkipäivää kuului aina saman vanhan villapaidan ja lököttävien housujen käyttäminen.” Einsteinin työunivormu herättää ajatuksen siitä mahdollisuudesta, että luova työskentely vaatii huomattavan määrään rutiineja, kurinalaisuutta ja rajoituksia, joiden sisällä todellinen luova vapaus voi syntyä.

Kaaoksen ilmaantuminen merkitsee uutta järjestymistä

Luin aikoinaan aivotutkija Matti Bergströmin ajatuksia lasten mustista ja valkoisista leikeistä, mieleeni on jäänyt esimerkki, joka on sekä musta että valkoinen. Lapsi leikkii palikoilla. Ensin palikat ovat epäjärjestyksessä lattialla. Lapsi järjestelee palikat johonkin muotoon. Sen jälkeen lapsi kaataa palikkamuodostelman ja palikat lentävät sikin sokin ympäri huonetta. Lapsi on iloinen, taputtaa käsiään ja ryhtyy järjestelemään uutta muodostelmaa. Bergströmin mukaan aikuisten on vaikea käsittää tätä. Oivalsin edellisen esimerkin avulla, että luovaan prosessiin liittyy kaaoksen ja järjestyksen vastavuoroisuus.

Vedic Art-kuvataidemenetelmässä ei lähdetä jäljentämään viivaa mallista vaan piirretään viivaa niin kuin lapsi piirtää. Aikuinen sanoo: miksi sinä sotket sillä kynällä, tuhlaat papereita. Luova ihminen inspiroituu: lapsi luo kaaosta, tyhjää tilaa, josta voi syntyä aivan uusi järjestys. Juuri tuo kaaosvaihe on meille niin pelottava, käsittämätön.

Claes Andersson kuvailee kirjassaan Luova mieli kirjoittamiseen liittyviä vaikeuksia ja vastustusta. Kirjoittajan pitäisi kirjoittaa, mutta hän välttelee kirjoittamista monin eri syin ja verukkein. Vastustus voi Anderssonin mukaan mennä niin pitkälle, että se aiheuttaa kirjailijalle fyysisiä oireita, jopa vammoja.

”Ambivalenssi ja väkevät vastavoimat, jotka estävät sitä, että hyppää tai sukeltaa tuntemattomaan, omiin pimeisiin syövereihin aiheuttaa pelkoa ja ahdistusta samalla kun se tuntuu sekä kiihottavalta ja haastavalta.” (Andersson 2004,toinen painos, 53)

Järjestystä ja kaaosta voidaan verrata tietoiseen ja tiedostamattomaan mieleen. Tietoinen mieli, järjestys, ja tiedostamaton mieli, kaaos, käyvät jatkuvaa vuoropuhelua synnyttäessään uusia ajatuksia, ideoita ja teoksia. Monet taiteilijat ja tiedemiehet kertovat saaneensa sekä ideoita että ratkaisuja tekovaiheeseen liittyviin ongelmiin unitilassa. Tietoisen ja tiedostamattoman mielen vuoropuhelu on luovassa työskentelyssä välttämätöntä.

Oman kokemukseni mukaan joko kirjoittamiseen tai maalaamiseen liittyvä vastustus johtuu siitä, että tiedostamaton mieli ei ole vielä hautonut ideaa tarpeeksi kypsäksi tai siitä, että tietoinen mieli ei ole vielä valmis ottamaan vastaan syntyvää ideaa tai teosta. Luovaan prosessiin liittyy siis valtavan paljon odottelua, esiin houkuttelua ja ei mitään-tekemistä. Jos tämän tiedostaa, se helpottaa huomattavasti sekä omaa että läheisten suhtautumista kiukunpurkauksiin, tuskastumiseen, ahdistuneisuuteen ja unettomuuteen, jotka ovat usein luovan työprosessin seuralaisia.

Joskus saattaa myös käydä niin, että luova työskentelyvire jää päälle, eikä sitä millään saa katkaistua. Kun padot ovat vihdoin murtuneet virta on vuolasta ja vie mukanaan. Intensiivisen ja intohimoisen työskentelyvaiheen jälkeen on vaikea palata. Luulen, että tästä johtuu monien taiteilijoiden viehtymys päihteisiin, ne toimivat prosessin stopparina, mikäli muita keinoja ei ole löytynyt. Andersson taasen ihmettelee, miksi niin moni kirjailija tulee hulluksi jos kirjoittaminen on muka terapeuttista. Luovan työn tekijän yksi suurimmista haasteista onkin löytää rakentava ja mielekäs vastavoima, toimintamuoto, joka poikkeaa täysin luovasta työskentelystä.

Perhosen neljä elämää

Niin kuin taide on yhtä elämän kanssa, niin myös elämä on yhtä luovuuden kanssa. Kuten yllä olen esittänyt luovaan prosessiin ja sen kerrostumiin sisältyy huomattavasti enemmän ulottuvuuksia kuin pintaluovuuden liitoon. Luovan yksilön tunnistaminen ei ole helppoa, koska olemme asenteellisia ja mielikuvat toimivat usein mielipiteidemme muodostajina.

Luovaa työskentelyä edeltävä tila on odottelua ja tyhjän sietämistä. Luova virtaa, joka vie mieltä mennessään, eikä päästä pois aalloiltaan on karmea ja hirvittävä. Ehkäpä näiden kahden tilan väliin jää tila, jossa luovuuden merkki on helppous. Sisäistettyä ja tiedostettua luovuutta voi verrata perhosen nelivaiheisen elämän prosessiin: muna, toukka, kotelo ja yksi ainutkertainen lento. Omilla siivillä.

Lealiisa (Kantola) Kivikari / 2006
****

Lähdeluettelo

Andersson, C. 2004, toinen painos. Luova mieli, kirjoittamisen vimma ja vastus. Helsinki: Kirjapaja oy
Haavikko R. 1984. Luova kirjailija. Teoksessa R. Haavikko, J-E Ruth (toim.) Luovuuden ulottuvuudet. Espoo: Amer-yhtymä oy Wellin+Göösin kirjapaino.
Hyväri H. 2006. Luovuuden merkki on helppous. Voi Hyvin 5/06, 56-59
Hägglund, T-B. 1984. Luovuus psykoanalyyttisen tutkimuksen valossa. Teoksessa R. Haavikko, J-E Ruth (toim.) Luovuuden ulottuvuudet. Espoo: Amer-yhtymä oy Wellin+Göösin kirjapaino.
Koski J.T. 2001. Luova hierre, näkökulmia yksilöiden, ryhmien ja organisaatioiden luovuuteen. Jyväskylä: Cummerus Kustannus oy.
Pystynen T. 2004. Runousoppi. Miten elämä muuttuu taiteeksi. Helsinki: Werner Söderström osakeyhtiö

2010-11-10T16:25:00.000-08:00

kuva sarajasta Tulirumpu/sekatekniikka/ 2001

AURINKOKELLO TUO RYTMIN TAKAISIN

Aurinko laahautuu metsän rajaan ja yön varjo heittää peiton pois:

tzin-

tzin.

Aurinko painautuu metsän rajaan ja yön toinen varjo venyttelee jäseniään:

i-tzin-tzin-tzin-tzin-

Aurinko lakaisee puiden latvoja ja yön kolmas varjo aloittaa tanssin:

i-tzin-tzin-tzin-tzin

i-tzin-tzin-tzin

i-tzin-tzin-

tzin-

Valon viimeinen sointu viipyy hetken ja kerää päivän huovan peitokseen:

-i-tzin-i.

Henki lepää, unista vapaa

(loitsurunoja- ja lauluja Tulirumpu 1998)

Rajaton - Lunta

2010-11-09T13:04:00.000-08:00

Rakkaat lukijani

2010-11-09T12:59:00.000-08:00

Säätiedotus lupasi huiman myrskyn,
mutta Lahes harjujen kukkarossa jäämme paitsi, aina ja paljosta.
Täällä tuulee vain silloin oikeasti ja kunnolla,
kun on Salppurin kisojen sunnuntai
ja ison mäen lasku edessä.

Minun sisäinen Pikku Myy huutaa: missä on
kunnon myrsky ja lumi. Lumi ja lunta ja paljon.
Olen talvi-ihminen, luminainen
ja rakastan luoda lunta.

No, hämäläisen kärsivällisyys on tässä kohden koetuksella,
mutta jään odottamaan.

Tervetuloa uudet lukijat ja ihanaisia olette myös te
- anonyymit, salalukijat suloiset.

Lunta odotellessa: Rajaton ilo odotuksesta!

2010-11-07T03:16:00.000-08:00

Kuva: Sara Peltola

pyhäinpäivän yö

kuka korjaa valon pois

lokakuusta marraskuuksi

särkynyt lamppu
nojatuolin vieressä
painuvat silmät kiinni

kuka ilmestyy
unen tyhjään
huoneeseen
yön, kolmannen
silmän taakse

minäkö vain omia
maailmoja kuljetan?

2010-11-05T15:13:00.000-07:00

Reunalla:

Koululaisten ja murrosikäisten perheitä ei tueta.

Utopia lakiuudistuksesta: koululaisen jompikumpi vanhempi, aina peruskoulun viimeiselle luokalle saakka saisi hoitotukea puolipäiväisen työn lisäksi, tästä hoitotuesta kertyisi myös eläkettä.

Myös niillä (naisilla), jotka haluavat panostaa perheeseen tulisi olla myös oikeus tehdä niin, aivan kuin niillä naisilla on, jotka haluavat panostaa uraan.

Reunalla:

Minä tahdon panostaa molempiin. Olen mikroyrittäjä. Se tarkoittaa sitä, että teen työtäni, en voittoa tavoitellakseni vaan panostaakseni taiteelliseen uraani, en ainoastaan yhteiskunnan kustannuksella, vaan saadakseni myös elantoni, joka kaiketi on suotava länsimaisessa demokratiassa jokaiselle.

Reunalla:

Mikroyrittäjät eli taiteilijat ja käsityöläiset, joilla on toiminimi, joutuvat maksamaan yrityseläkettä minkä kykenevät. Vähimmäismäärästä kertyy n. 2 euroa eläkettä kuussa tulevaisuudelle. He eivät voi maksaa taiteilijaeläkettä, vaikka se olisi kaikin puolin edullisempi heille. Molempia ei ole varaa maksaa. Minulla ei tule tulevaisuudessa olemaan kuin kansaneläke. Kun tulevaisuus on tämä hetki, luulen, että kansaneläkettä ei edes ole. 46-vuotiaana tällainenkin asia välillä valvottaa.

Mikroyrittäjät eivät saa mitään tukea niiltä kuukausilta, kun ei ole yhtään tuloja. Jos mikroyrittäjä sairastuu, hän sairastuu omalla kustannuksella (koettu on.) Yhdentoista päivän jälkeen kela alkaa maksaa työeläkkeeseen sidottua sairaspäivärahaa.

Mikroyrittäjällä ei ole työterveyshuoltoa. Mikroyrittäjä maksaa kaiken lapsilisistä, myös omat lääkkeensä, jos niitä tarvitsee.

Reunalla:

Taiteilijat ja käsityöläiset ovat sidottuja arvonlisäveroon, mikäli heillä on toiminimi. Usein taiteilijoiden ja käsityöläisten työn ostajat ovat mikroyhdistyksiä tai yksityisiä henkilöitä. Mikroyrittäjät joutuvat siis kaikkien muiden kustannusten lisäksi maksamaan arvonlisäveron itse.

Mikroyrittäjät ovat demokratiamme sorrettuja yhteiskunnan taholta.

Sorrettuja: he yrittävät sanoa asioita, heitä ei kunnella. Sorrettuja: he yrittävät parantaa työnsaantiaan, heitä ei tueta siinä. Sorrettuja: he eivät ole olemassa yhteiskunnalle. Sorrettuja: he saavat usein/aina vähemmän palkkaa omalla työllään kuin asniosidonnainen työttömyysturva. Sorrettuja: HE HALUAVAT TEHDÄ TYÖTÄ MIELUMMIN KUIN OLLA TYÖTTÖMYYSTURVAN VARASSA!

Vaativaa:

Työni on yksinäistä. Se vaatii valtavan määrän keskittymistä.

Jo lasten päiväkotiajalta muistan ne huonot aamut, jolloin palasin kodin työhuoneeseen. Ei ollut kahviseuraa, jossa naureskella ja sadatella huonoja aamuja. Huono jää helposti päälle koko päiväksi.

Nyt lasten ollessa kouluikäisiä ei enää riitä huonot aamut. Koulun ja kodin välinen yhteistyö on mennyt äärimmäisyyksiin ja vaikutelma on se, että osa opettajista ei kestä työpaineensa alla.

Tämä on omiaan lisäämään sellaisten vanhempien haasteita, jotka ovat kasvattaneet lapsena keskustelemaan ja kysymään asioita. Peruskoulussa ei ole tilaa keskustelulle.

Peruskoulut vuotavat edelleen Jokelan haavaa ja yhteiskunta on täysin hylännyt opettajat, vanhemmat ja ennen kaikkea nuoret. Tämä näkyy jokaisen perheen päivässä, jos aikuisilla on rohkeutta katsoa.

* * *
Onneksi nyt on facebook! Se on parantanut elämänlaatuani.

2010-11-01T16:07:00.001-07:00

KOLME HUOMIOTA

Kaija Jyrkkä sanoi minulle muutama viikko sitten, että runous ja rukous ovat yön kieliä.

Yön kieli syntyy hiljaisuudessa ja hiljaisuudesta. Yön kieli on myös sanatonta.

Yön kieli tarkkailee ja havainnoi valossa, näkee asioita, joita ei ole tarkoitettu nähtäväksi, kuulee asioita, joita ei ole tarkoitettu kuultavaksi.

Runoilija asuu yön kielessä. Maallinen kello tikittää selän takana, mutta pimeys kertoo todellisen ajan. Voiko sanojen välistä kuultaa valo? Onko sanoilla välitila, jossa ajatus laajenee?

Puuseppä sanoi kerran: en koskaan vietä aikaa puuseppien kanssa.

Rönsyilevän luovuuden idea ja energia supistuu ja tukkeutuu heti, jos joku haluaa suitsia tai omistaa sen. Ideat ovat vapaita, eikä kenenkään toteutus ole koskaan täällä sama kuin toisen toteutus on. Runoilija seisoo sanansa varassa, jos sana on hänen ulkopuolellaan, niin nojatessaan hän kaatuu.

Liipolan linja-autoon ryntäsi eksynyt ihminen, hän huusi: minä vien sinun paikkasi. Ole hyvä, tässä on vapaa paikka, siinä ei juuri istunut kukaan. Hän puhisi kiukkua niin kuin ihminen, joka on antanut jotain itselleen kuuluvaa pois, eikä ole rohjennut pyytää takaisin ja jatkaa ketjua.

Ajattelin, että ryhmäkuljetuksissa on syytä seistä lähellä ovea, ettei vain tahtomattaan istuudu jonkun toisen paikalle. Sehän olisi kamalaa!

Monen olen kuullut sanovan: tärkeintä on matka, ei päämäärä

On vain käveltävä vanhat mokkasiinit jalassa. Silloin saattaa tuntea jalkapohjissa ne kivet, jotka joku muu on tuntenut ennen itseä.

Jalkapohjat parkkituvat ja sinusta tulee kulkija, vaikka pysyt paikallasi.

Kyllä se tie alkaa ajastaan itse kuljettaa askeltajaa.

Sininen hetki: just like home

2010-10-29T09:43:00.000-07:00

Sininen hetki Vesijärven rannassa tänään 17.48. Luonto vaiti ja odottaa pakkasta, lunta. Pikkuvesijärveen heijastui kuvajainen: sorsat nukkuivat Lanunmäen puiden latvassa. Hiljainen kaupunki.

Karjalankadulla pudonnut variksen sulka. Kärki osoittaa itään, tyvi länteen. Jollekin tämä kaupunki on vain historiaa. Minulle koti, jota rakastan.

Ilmapiiri on usein jähmeä ja hidas, hämäläinen. " Täällä nyt sen kummempaa, eikä täkäläiset taiteilijat niin mitään osaa." Verkkaisessa rytmissä kypsyy runoilijan lause. Singahtaakseen bittiavaruudessa kaupungin rajojen ulkopuolelle.

En lähtenyt kirjamessuille Helsinkiin, en lähde viikonloppunakaan. Lähtemiset. Jäämiset.

Ystäväni lähtee parin viikon kuluttua Afrikkaan kuukaudeksi. Hän kertoi, että on ihminen, jonka on aika ajoin pakko lähteä, levoton sielu, hän sanoi. Minä puolestani sanoin Daven sanoin: Miksi siirtyminen vaatii niin mahtavia tekoja? Lähteminen vaatii hirvittävän määrän tekoja perheessä jossa on kaksi lasta eikä sukulais- tai mummolakuvioita ympärillä.

Sen lisäksi olen nyt kaksi päivää pohtinut, että mihinkä minä haluaisin lähteä. Juuri nyt en halua lähteä yhtään mihinkään. Itään tai lähnteen. Hyvä olo - tyytyväisyys ja onnellisuus juuri tässä hetkessä ja paikassa.

Mielenrauha, syvässä merkityksessä on minulle tärkeää, sen saavuttamiseen on ollut pitkä matka. Tiedän, että elämä on järjestyksen ja kaaoksen vaihtelua, luovaa virtaa, suvannoista on syytä nauttia silloin, kun niissä on. Minusta tuntuu, että olen ollut kävelykilpailussa, joka on kestänyt 46 vuotta. Kun vihdoin olen perillä, edes hetken, niin en lähde ihan heti käymään missään. Ehkä sopisin joksenkin hyvin luostarielämään, jos saisi ottaa perheen mukaan. (Hymytystä)

Elän unelmaani: saan ajatella, olla hiljaisuudessa, kaupungissa - lähellä luontoa, saan lukea ja kirjoittaa, ohjata kirjoittamista. Olla yksin, kun haluan, mutta en ole yksinäinen. En minä nyt jouda matkustamaan edemmäksi, elämä on lyhyt.

Toiset ovat kai enemmän yhdessä paikassa olevia, toiset liikkuvia. Minulle on jäänyt mieleen, kun 2002 tapasin kirjailija Paulo Coelhon Suomessa. Tiedustelin hänen vointiaan, hän puristi kättäni ja hymyili: just like home, like home. Voi, tuota mielentilaa tavoittelen myös itsessäni: missä tahansa voisin sanoa olevani kotonani, itsessäni läsnä.

Perjantaista perjantaihin - henki kulkee ja sanat liikkuvat

2010-10-21T23:23:00.000-07:00

Rakkauden perään huutajan kahdeksan päivää

Minun ajatukseni, energiani ja tarmoni on mennyt perjantaista perjantaihin seuraamalla, pohtimalla ja ottamalla kantaa kansankirkon nykytilaan. Olen ollut yhteydessä kirkon työntekijöihin: pappeihin ja kirkkoherroihin, olen sähköpostitse etsinyt itselleni sopivaa ehdokasta kirkollisvaaleihin.

Olen tutustunut Tulkaa kaikki-liikkeen toimintaan http://www.tulkaakaikki.net/ ja olen heidän kanssaan samaa mieltä: Kristuksen kirkko kuuluu kaikille.

Nyt summaan muutamia ajatuksia - niiden kulkuja ja alkuja, jota tämä viikko on minussa herättänyt.

* * *

Omaa taustaa:

Hengellisyys kuuluu elämääni yhtä vahvasti kuin runous, se on tila ja syvyys, jota hengitän. Olen tutkinut paljon erilaisia hengellisiä suuntauksia ja palannut takaisin evankelisluterilaisen kirkon jäseneksi, johtuen siitä, että lopulta koen sen kaikken tilavimpana paikkana olla, vain ihminen, etsijä, kyselijä.

Minähän pidän tunnetusti Jeesuksesta, Mariasta ja Magdalan Mariasta. Pietaristakin olen kirjoittanut ja Juudaksesta. Olen niin kauan kuin muistan tutkinut kristinuskoa ja sen keskeisiä henkilöitä. Kirjahyllyni pursuaa erilaista aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Olen myös tunnetusti usein puhunut siitä, että ihminen tarvitsee uskoa, olkoon uskon kohde mikä tahansa.

Viimeisin runokäsikirjoitukseni, josta on tulossa dramatisoitu teatteriversio on nimeltään Maria sytyttää tulen rannalle. Ensi-ilta on 7.12. Lahdessa Theatrum Olgassa. Kirjaversio julkaistaan keväällä. Keväällä saamme myös valmiiksi muusikkoystäväni Soila Sariolan kanssa Runo- ja sävelpolkuesityksen Marian sisaret, jota tulemme esittämään kirkoissa.

En sijoitu runollisesti akateemisen taiderunouden kaanoniin, mutta en myöskään hengellisen runouden kaanoniin. Oma runoilijatieni kulkee jossain näiden välissä. Tai korvessa. "On vain eksyttävä korpeen, että voi nähdä enkelin."

Prologiruno teoksesta Maria sytyttää tulen rannalle:

Sarastus

Kristus painoi muotoni lumeen
vertauduin vihreään nukkuvaan maahan.

Luin kiusaajan kirjoitusta pimeässä, paholainen
pisteli vereni juoksemaan jalkapohjista pään lävitse.

Kirjain kirjaimelta, sana sanalta valuin tyhjäksi.

Maria taittoi otsalleni kirkkaan liinan.
Keväällä heräsin: Jumala On, myös pimeässä.

Jo ennen tätä kohua olen kolumneissani sivunnut hengellisyyttä ja uskontoa. Viimeisimmän kolumnini nimi Katu-liitteessä (2005) oli Jeesus on erotettu kirkosta. Olen myös ottanut yleisönosastolla kantaa, kun rippikoululaisille haluttiin opetusmielessä esittää Gibsonin elokuvaa Passion. Joten ei ole mitään uutta, että tällainen kuohunta saa huomioni keskittymään.

Viimeisin julkinen kannanottoni oli tänä syksynä Uudessa Lahdessa yleisönosastolla, jossa otin kantaa rekisteröityjen parisuhteiden siunaamiseen Raamatussa olevaan rakkauden kaksoiskäskyyn nojaten. Sain eri mieltä olevalta keskustelukumppaniltani lisänimen: Rakkauden perään huutaja. Käytän sitä mielelläni.

* * *

Äidinkieli suhteessa pyhien kirjoitusten tulkintaan:

Niin siinä käy, kun aletaan tulkita kirjallisuutta! Yhtenäistä mielipidettä on vaikea löytää.

Viimeisen viikon kohua voi tutkia myös kielellisenä ristiriitana. Sanoilla on mahtava voima! Nyt sanat ovat hajoittamassa kansankirkkoa kahtia. Kynä voi olla viiltävämpi miekka kuin yksikään tikari.

Ihminen on sidoksissa vahvasti omaan äidinkieleen, josta syntyy oman ajattelun syvyys ja tila. Tämä vaikuttaa siihen millä tavalla tulkitsemme erilaisia viestejä maailmassa. Ja onhan myös niin, että on ihmisiä, jotka eivät tulkitse vaan seuraavat jotain toista ihmistä, joka tulkitsee.

Kieli on ajattelumme yksi muoto, sen väline ja voima. Nyt on keskustelun kärjessä ollut hengelliset ja seksuaaliset asiat, ne ovat molemmat niin yksityisä, että niitä on vaikeaa tavoittaa yhteisellä kielellä. Onko yhteistä kieltä edes olemassa?

On asioita, joita on äärimmäisen vaikea sanallistaa, nyt kuitenkin on sanan veitset lentäneet juuri sellaisten asioiden ympärillä, joista miltei kaikilla on oma näkemys, kokemus ja mielipide - mutta ei yhteisiä sanoja.

Luther toi Raamatun kansalle, sen myötä lukutaidon. Ollaan Lutherista mitä mieltä tahansa, niin hänen työhösä ja toimintaansa hiukan tutustuneena kuulun mielelläni kirkkohaaraan, jossa hänen uudistuksensa toteutuvat.

Runoilijana minulle on tärkeää se, että historiassa on henkilöitä, jotka ovat edistäneet työllään ja toiminnallaan lukutaitoa laajasti, tuoden opetuksen ja oppimisen mahdollisuudet mahdolllisimman moneen sosiaalikerrostumaan.

Mutta minulle kyllä tipahti päähän tällä viikolla ajatus, että avasiko Luther Pandoran lippaan. http://fi.wikipedia.org/wiki/Pandora

Toisaalta taasen, Luther on ollut aikanaan kirkon uudistaja ja se antaa olettaa, että luterilainen kirkkokin kaipaa suunnan tarkastusta aika-ajoin - juuri nyt!

* * *

Olkoon asia mikä tahansa suomalaisessa mediassa on vaikea löytää ravitsevaa dialogia - kuuntelevaa, keskustelevaa, jakavaa mielipiteiden vaihtoa. Sosiaalinen media on tuonut tähän vielä oman halkeilevan, karhean sävynsä. Bittiavaruuteen voi räkiä kaikenlaisia tunneklimppejä.

Sain keskiviikkona kokea avointa ajatustenvaihtoa ja tasavertaista keskustelua päivystävän pastorin Kia Sammalkorven kanssa. Emme olleet kaikista asioista samaa mieltä, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Merkityksellisempää oli kahden kulkijan hämmästely, ihmettely ja ajatusten vaihto kirkon tämän hetkisestä tilanteesta. Avoin ja toista kunnioittava dialogi, joka syntyi välillemme antoi paljon toivoa ja valonpilkahduksia.

* * *

Suvaitsevaisuus - mitä se on?

Keskusteltua monen ihmisen kanssa tällä viikolla on yksi asia noussut esille. Mitä on suvaitsevaisuus?

He, jotka ovat enemmän konservatiivisia sukupuolivähemmistöön koskevissa kysymyksissä tuovat esille, että heitä kohdellaan julkisessa keskustelussa suvaitsevaisuuden nimissä epätasa-arvoisesti.

Myös he, jotka ovat avarakatseisia sukupuolivähemmistöön koskevissa kysymyksissä tuovat esille, että heitä kohdellaan julkisessa keskustelussa suvaitsevaisuuden nimissä epätasa-arvoisesti.

Onko suvaitsevaisuuden kokemus sisäinen tila, tunne ja kokemus? Ja mihin se liittyy - kykyyn kuunnella, lukea ja kokea sanoja ja kykyyn sanoa, ilmaista sanoja. Sanoista syntyy lauseita, joiden taustalla on aina myös näkyvien ajatusten lisäksi ajatusten pohjavireitä ja säikeitä.

* * *

Miltä tuntuisi ajatus hiljaisuuden kirkosta? Vaikka Neitsyt Maria olikin sanan kantaja ja sana tuli lihaksi Jeesuksessa. Mitä ovat hilljaisuuden sanat?

* * *

Luin tänään Wikipediasta, että arkkipiispa Kari Mäkiseltä on ilmestynyt Kirjapajan kustantamana runokirja Hämärässä kypsyy aamu (1986) ja hänen väitöskirjansa on käsitellyt Tulenkantajien suhdetta kansankirkkoon, se on myös julkaisu 1989 nimellä
Unelma jälkikristillisestä kulttuurista ja uskonnosta. Tulenkantajien oppositio kansankirkollista arvomaailmaa vastaan 1924–1930.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kari_M%C3%A4kinen

Tämä herättää toiveen, että uusi arkkipiispa on pohditun, harkitun, tiivistetyn sanan miehiä.

* * *

Johtamisesta:

Tarja Halosen presidenttikaudella on huudettu arvojohtajan perään. Onko arvojohtaja siis sellainen, joka jatkuvasti on äänessä ja sanoo asiasta kuin asiasta mitä mieltä kansan pitää olla?

Nyt seurakuntalaiset huutavat arvojohtajan perään. Sen vuoksi yksi poliittinen puolue on saanut avattua eduskuntavaalikampanjansa puheenjohtajansa johdolla näyttävästi. Ihmiset kaipaavat johtajaa jolla on kova ääni - he kokevat sen arvojohtamiseksi. Onko näin? En tiedä, mutta se on tullut mieleeni, kun olen seurannut KD:n puheenjohtajan Päivi Räsäsen surffailua mediasta toiseen aallonharjalla.

Uudelta arkkipiispalta Kari Mäkiseltä ja Suomen ensimmäiseltä naispiispalta Irja Askolalta on odotettu kuumeisesti kannanottoja. Olen kuullut sanottavan, että piispat ovat olleet hampaattomia ja pysytelleet piilossa, vaikka molemmat mainitsemani ovat ottaneet selkeästi kantaa sukupuolivähemmistöjen oikeuksiin.

Luterilaisen kirkon heikkous ja vahvuus piilee juuri Luterilaisuudessa. Osa ihmisistä kokee kirkon heikkoudeksi sen, että kukaan kirkon sisältä ei nouse barrikaadeille huutamaan kovaa, vaan ottaa asioihin maltillisesti kantaa. Itse taas pidän kirkkomme vahvuutena sitä, että sinne mahtuu monenlaisia ajatuksia ja ääniä - se on Löytyn tunnetun laulun mukaan Tilkkutäkki.

Olen tyytväinen, että piispat ja papisto eivät ole lähteneet tähän mediasirkukseen mukaan, mutta ovat ilmaisseet omat mielipiteensä selkästi. Voisiko arvojohtajuus olla nimenomaan sitä, että se tukee kansalaisia ja seurakuntalaisia itsenäiseen, luovaan ja moniääniseen ajatteluun?

* * *

Keskusteluja:

Olen viikon sisällä kesustellut monien ihmisten kanssa niin sähköisessä mediassa kuin kasvotustenkin.

Mikään ei tietenkään vedä vertaa henkilökohtaiselle kohtaamiselle. Olen huomannut, että kirkon tila ja julkinen keskustelu vaikuttaa ihmisiin hyvin syvästi. Kyynelissä. Ahdistuneisuus ja turhautuneisuus ja hämmennys ovat olleet päällimmäisenä.

Olen myös huomannut, että asiasta ei mielellään enää keskustella ja FB:ssa useampi on ehdottanut, että keskustelu jätetään sikseen. Asiat eivät poistu, eivätkä muutu vaikenemalla.

Sana kriisi käsitetään myös monella tavalla. Yksi tapa käsitää sana kriisi on niin, että se tarkoittaa uutta alkua. Välillä tuntuu, että oma elämäni on uusia alkuja täynnä, ne kulkevat limittäin ja sisäkkäin, lyhyemmällä ja pidemmällä aikavälillä.

Evankelisluterilaisella kirkolla on huomattava merkitys yhteiskunnassamme, tämä keskustelu on sen osoittanut. Ei ainoastaan palveluiden tuottajana vaan ihmisten hengellisen kaipuun kotina.

Kirkon olisi mielestäni myös hyvä tarkastella kuinka se voisi tarjota ihmisille uudenlaisia tapoja kohdata hengellisyyttä esimerkiksi taiteen keinoin itse tekien ja kokien. Tässä työssä koen esimerkiksi oman paikkani seurakuntalaisena ja ammattilaisena merkittäväksi mahdollisuudeksi.

Nyt kun meillä runonystävinä ja runoilijoina on sekä arkkipiispa Kari Mäkinen että piispa Irja Askola niin voisi ajatella, että yksi tapa pohtia hengellistä kaipuutaa olisi runous. Puhuihan Jeesus Nasarteilainenkin vertauksin ja runoin. Tulkaa kaikki - kirjoittamaan runoja.

Vaikuttamisesta:

Otin yhteyttä Lahden kirkkoherrohin, koska tulevien seurakuntavaalien vaalikoneesta on poistettu kysymys, joka kertoo ehdokkaan kannan rekisteröityihin parisuhteisiin.

Alla luettavissa ote kirkkoherra Heikki Pelkoselta, joka johti keskusvaalilautakuntaa, saamastani vastaussähköpostista.

Vastuu homoseksuaalisuuskysymyksen poisjättämisestä kuuluu keskusvaalilautakunnalle ja sen mukana myös itselleni. Jälkiviisaasti voin sanoa, että teimme huonon ratkaisun, kun päätimme jättää tuon kysymyksen pois. //// Kirkkohallituksen kysymyspohjat on annettu seurakunnille avuksi. Niitä voidaan käyttää, mutta on suositeltavaa, että kysymyksiä muotoillaan paikallisesti. Niinpä olemme vaalikoneen 14:sta kysymyksestä muokanneet useimpia. Kolme kysymystä jätimme kokonaan pois, kaksi kysymystä yhdistettiin ja tämän lisäksi laadimme kolme omaa kysymystä vaalikoneeseen. //// Vielä tällöin ei oltu käyty television homoseksuaalisuuskeskustelua, joten emme osanneet ennakoida kysymyksen olevan niin keskeinen.

Siihen mitä asialle voisi vielä tehdä, vastaa puolestaan kirkkoherra Pekka Särkiö näin: parhaillaan etsitään ratkaisua, joka antaa ehdokkaille mahdollisuuden vastata kysymykseen koskien homoseksuaalien asemaan, ja joka mahdollistaa vastausten tiedottamisen äänestäjille.

Itselleni on ollut tärkeää, että olen toiminut asian hyväksi. Pelkkä päivittely, kiroilu ja syyttely eivät vie eteenpäin, vaan latistavat energian ja ilmapiirin. Lahden kirkkoherrojen ja pastoreiden halukkuus keskusteluun on tehnyt minuun vaikutuksen ja antanut minulle toivoa tulevaisuuteen.

* * *

Nyt on syysloma alussa. Koko perhe on kotona. Takassa palaa tuli. Ulkona on pimeääkin pimeämpää ja vanhan talon nurkista tuleva ilmavirta raapii pohkeita. Sauna lämpiää ja ruoka hautuu uunissa. Laitan tähän loppuun nimirunon tulevasta teatteriesityksestä.

Maria sytyttää tulen rannalle

Me kahlaamme pimeän veden lävitse.
Lupaan sen.
Vaikka olisimme upota surun aavaan.
Me uimme yhdessä
selkää, rintaa ilman rintoja, perhosen neljä elämää.

Käsipohjaa.

Kaloilta saamme kidukset lahjaksi;
henki on vapaa.
Ravut antavat kyvyn kulkea taaksepäin tarttumatta verkkoon
sakset joilla voi leikata kaiken pahan, sairaan pois.

Sen jälkeen voimme kellua ja odottaa, aalto vie kotiin.

Tiedän sen, sillä olen nähnyt kuinka Maria sytyttää tulen rannalle –

muunnelmia

2010-10-08T06:32:00.000-07:00

yökorva kuulee liikenteen alton ja basson
yökieli puhuu yökieltä
yölintu nopea hereillä, sanoi jo
ei maailmalle voi runoja kirjoittaa sinulle voi

* * *

ei kukaan ole kauniimmin haukkunut
kuin pakkasen terhakka pystykorva
mustan taivaan ja valkoisen maan
kuvajainen
yökielellä, yömielellä ylistäen

sinä olet rakkauden perään huutaja

* * *

kirstunvartija sanoi: sinun pitää rikkoa kielesi,
koetella runoa enemmän.

pitkä yö: kokeilen mielen rajoja kehotuksen pituudesta.

aamulla kuuntelin ystävää: jos tahdot sanoa jotain tai totta,
et voi rikkoa kieltäsi, sinun pitää kaitsea sitä, ettei se eksy.

* * *

älä ole siitä pahoillasi, hän sanoi niin lempeästi ja todesti
kuin veljeni aikanaan ystävilleen: mitä te minua sieltä etsitte.

tiedä, hän jatkoi, markkinatorilla pitää olla taiteilija, se ei ole sinun paikkasi.

hämäläisenä menin omaan metsään ja vasta siellä puulle julistin:
sisareni, veljeni hän pitää minua ihmisenä niin kuin sinuakin!

* * *

joku ampuu pieksämäellä seitsemän sorsaa.
mistä sinä sen tiedät?
toinen jättää muovikassissa neljätoista siipeä kuistille.

* * *

lokakuussa lahdessa tuulee lintuja, lehtiä ja lapsia.
täydessä auringossa.

* * *

tuskin muistan:
huomenna oli sinun syntymäpäivä.

kaiken muistamisen - niskan kaaren, silmien hämärän
laulut, jotka naulattiin kulkijan kengänpohjiin.

* * *

linnut lentävät ikkunoihin, toisiin heijastuksiin
sekaisin pyhän puun verestä, marjoista.

* * * *

tuuli pyörryksissä variksen siivissä
routa sulkii, minäkin palelen.

* * * *

nainen sulkii, nyppii, noukkii, silittää päivästä päivään
kadonneita siipiä
varvas tuijottaa villasukan ikkunasta mahdottomuutta.

Jos minulla olisi siivet osat 1 ja 2

2010-10-04T02:52:00.000-07:00

Osa 1

Lauantai kului mukavasti sanataiteen siivin, kun olin kouluttamassa koulujen ilta- ja aamupäiväkerhojen ohjaajia. Taas vinkitin, linkitin, sovelsin ja käytin sellaisenaan Seita Parkon ja Nina Revon loistavaa kirjaa Timantinmetsästäjät.

Kirjassa on harjoitus: aloita tarina/runo/ajatelma sanoin: jos minulla olisi siivet. Harjoitus on minulle tuttuakin tutumpi, mutta lauantaina ihmisten antautuminen tehtävään sai minut erityisen liikuttuneeksi ja mietteliääksi.

Muuten viikonloppu sujui teinien kanssa venytellessä rajoja ja rakkautta. Sunnuntaina, kun olin jo myöhässä kolumnini deatlinesta olin varsin uuvuksissa. Aihe poukkoili, surrasi ja pyörähteli minussa, mutta minulla ei ollut konkreettisesti tilaa eikä rauhaa kirjoittaa kolumnia. Ajattelin, että ensimmäistä kertaa myöhästyn todella pahan kerran.

Muistin siivet. Jos minulla olisi. Istuin pitkään pimenevässä illassa parvekkeella ja ajattelin, että unelmoin aivan liian vähän. Kyselin itseltäni moneen kertaan, että mitä tekisin jos minulla olisi siivet, minne menisin. Arjen keskellä unelmointi on jotenkin jäänyt. Piispa Irja Askola sanoi Inhimillisessä tekijässä, että Jumala kuiskii ihmisille unelmissa. En ole oikein moneen vuoteen unelmoinut. Enkö kuule kuisketta?

Lapset menivät nukkumaan ja lempeä rauha laskeutui taloon. Tuli mieleen, että jos minulla olisi siivet olisin ihan hiljaa paikoillani ja silittäisin niillä itseäni. Minä valvoin melkein koko yön pelkästä hiljaisuuden ja rauhan ilosta. No sain jotenkin hahmoteltua kolumninkin.

Neljän tunnin yöunien jälkeen nousin tekemään aamupalaa ja toivottamaan hyvää koulupäivää. Avasin koneen ja aloin paukuttaa kolumnia, joka sai nimekseen Lukkarin abc-koulu. Menin oikolukemaan paperiverisiota parvekkeelle. Ihmettelin outoa ääntä. Katsahdin teranssille, jossa kissamme Torsti-tosimies leikki täysikokoisen harakan siivellä. Kissa heitteli, hypytti, pyöritti siipeä.

Jos minulla olisi siivet piilottaisin ne kaikkien paitojen, takin ja viitan alle.

Osa 2

Toimituksesta soitettiin, kolumni oli liian pitkä. Se on tarkkaa kirjoitustyötä, korkeintaan 2 500 merkkiä, ei yhtään yli. Liikaa valvoneena en ollut huomannut katsoa merkkimäärää. Ihanteellinen tilanne: 30 minuuttia aikaa tapaamiseen - oli käytävä suihkussa, vaihdettava vaatteet, korjattava kolumni ja oltava toisaalla.

Jos minulla olisi siivet.

Ja tänään se tapahtui, mikä tapahtuu harvoin - katsoin kolumnin läpi ja mielikuvissani näin heti mitkä lauseet ovat liikaa, mitkä välimerkit täytyy poistaa, hokasin kiertoilmaukset, jotka olivat lyhyempiä. Tasan 2 500 merkkiä ja sähköpostilla menemään.

Kun ampaisin kotiovesta ulos kuistilla oli suuri sorsan siipi. Olin unohtanut kissan. Hyppäsin siiven ylitse. Juoksukävellessäni kosmetologille, jonne tyttäreni oli tänään ensimmäistä kertaa menossa ihmettelin kuinka ihmeessä sorsa oli lentänyt meidän pihaan. Ja mitä ne kirkunat pihalla tarkoittivat, joita kuulin, kun kirjoitin. Entä missä sorsan toinen siipi ja loput osat ovat.

Saapuessani kosmetologille hiki otsalla, kymmenen minuuttia myöhässä tyttäreni loikoili hoitotuolilla rentoutuneena kuin usein olisi siinä levännyt. Lähdin kaupungille lorvimaan. Ostin kirjakaupasta Risto Ahdin uuden esseeromaanin Neron omaelämänkerta.

Kävelimme tyttäreni kanssa Karjalankadulla kotiin, kun puhelin soi. Mieheni, joka ohjaa teatteria ja draamaa tiedusteli oliko hänen veljensä tuonut pieksämäkeläisen sorsastajan lupaamia siipiä päivän aikana. Niitä tarvittaisiin seuraavassa ensi-illassamme, joka on runojeni pohjalta dramatisoitu esitys. Kissa söi ne, sanoin. Kaikkiko? Kyllä. Leikki niillä, parahdin.

Päästyäni kotiovelle, näin kuistilla pullollaan olevan muovipussiin.

Jos minulla joskus olisi ollut siivet, olisin syvästi loukkaantunut, jos joku olisi tunkenut ne muovipussiin ja jättänyt minne sattuu.

KIRJOITTAJAN MONTA ROOLIA

2010-08-31T00:57:00.000-07:00

Olin eilen Salpausselän kirjailijoiden järjestämässä kirjoittajien illassa Lahden pääkirjastossa. Illan aiheena oli se kuinka kirjoitus valmistuu kirjaksi. Keskustelijoina olivat kirjailijat Timo Sandberg, Eija Piekari, kouluttaja, tietokirjailija Marija Vantti ja Kariston kustannuspäällikkö Sanna Vartiainen. Illan puheenjohtajana toimi tietokirjailija, blogisti, amanuenssi Terhi Willman.

Päällimmäisenä polveilevasta keskustelusta jäi mieleen kirjailija Timo Sandbergin kuvaus siitä kuinka monta roolia kirjailijalla on syytä olla, että hän saa tekstinsä julkaisukuntoon. Sen lisäksi tietysti, että kirjoittajalla on yksi tai kaksi hyvää ateljeekritikkoa, joihin hän luottaa, on myös kirjoittajan itsensä venyttävä moninaisuuteen.

Sandberg: Kirjoittajan neljä roolia

Samaani - kirjoittajalla tulee olla kyky heittäytyä tinkimättä kirjoituksen vietäväksi. Niin kuin samaani kirjoittaja sukeltaa eri maailmoihin kerätäkseen materiaalia, tekstiä ja tuodakseen sen pimeydestä valoon.

Oma tulkinta: Luova vaihe, jolloin ei ole rajoja, rajoituksia - saa kirjoittaa sydämensä kyllyydestä, vaihe josta olen joskus kirjoittanut: "niin runo kirjoittaa runoilijaa."

Kylähullu - peloton tarttuminen aiheeseen kuin aiheeseen. Kirjoittaja ei voi, saa miettiä mitä isä, äiti, puoli sukua tai koko kaupunki nyt sanoo, kun tuli kirjoitettua mitä tuli kirjoitettua.

Oma tulkinta: Kynnysten ylittäminen, rohkeus luottaa omaan sisäiseen samaaniin, luoda uutta, omaa, persoonallista taidetta.

Ylikonstaapeli - kirjoittajan etiikan ja moraalin vartija.

Oma tulkinta: on lopulta tekemisissä hyvin syvän kysymyksen kanssa: minkälaisen jäljen jätät kirjoituksillasi maailmaan, miksi juuri sinä haluat kirjoittaa ja miksi juuri sinä sanot tämän asian niin kuin ei kukaan toinen.

Virkamies - uupumaton, työtä pelkäämätön, tekstin viimeistelijä - huomioi aikataulut, rutiinit, kykenee yksitoikkoiseen hiovaan hiostavaan vaiheeseen, jolloin teksti syntyy uudelleen - lukijalle.

Oma tulkinta: Virkamies punnitsee ammattilaisuuden. Virkamies tietää olkapäissään ja pakaroissaan, että kirjoittaminen on raakaa työn tekoa. Nuppi pitää olla kunnossa ja kunnon yöunet takana.

Mielestäni Sandberg osaa kiteyttää kirjailijan roolit loistavasti. Kirjailijan neljä roolia on luovan prosessin kuvaus niin, että se on helppo vastaanottaa ja siihen on helppo samaistua. Tämän nelikentän ympärille voisi rakentaa kokonaisen kirjoittajakoulutuksen. Ja jos vain saan Timo Sandbergilta luvan, aion käyttää tätä nelikenttää pohjana tulevalla sanataidekurssillani, joka alkaa Wellamossa viikon kuluttua.

Sandbergin nelikenttä houkuttelee myös jatkamaan alaotsikoin pääroolien alle sivurooleja. Inspiroivaa!

2010-08-24T04:44:00.000-07:00

KIRJAN AIKA HÄMEENLINNASSA

2010-08-22T23:14:00.000-07:00

Hämeenlinnassa vietettiin Kirjan Aika-festivaalia viime viikon vaihteessa. Tunnelma oli inspiroiva ja intensiivinen. Ohjelma korkeatasoita ja monipuolista - voiko olla upeampaa ymräristöä kuin Verkatehdas.

Idea Kirjan Ajasta oli syntynyt monelle ihmiselle yhtäaikaa ja kun voimat yhdistettiin tapahtuma saatiin nopealla aikataululla järjestettyä. Silloin kun innostus on yhteinen niin syntyy myös tapahtuma, jossa yleisö viihtyy - innostus välittyy ja tarttuu.

Koko verkatehdasidean innovaattori Jouko Astor, läänintaiteilija Päivi Haanpää ja taidetoimikunnan sihteeri Saara Tiuranniemi halusivat tehdä tapahtuman, jossa kohtaavat kirjailija, kirjoittaja ja lukija. Kohtaamiselle annettiin monia mahdollisuuksia: sanataidekurssi, loistavat istunnot, joissa keskusteltiin eri aiheista, brunssi dekkarikirjailijoiden kanssa. Ville Hytösen ja Vilja-Tuulia Huotarisen runouteen painottuva Rimpsu-ohjelmisto Suisto-klubilla ja Festarikirjakaupassa tarjosivat myös paljon nautiskeltavaa.

Tapahtuman järjestäjät onnistuivat! Tapahtumasta puuttui kaikki krääsä ja ylimääräinen, mikä on valitettavaa tämän päivän kulttuuritapahtumissa. Aidolle kohtaamiselle luotiin mahdollisuus ja sitä tapahtui. Kirjan Aika on hyvä esimerkki siitä, että ihmiset eivät kaipaa, saati sitten tarvitse metrilakuja, sirkustemppuja tai kaljatelttoja. Ihmiset haluavat aitoja vuorovaikustilanteita ja ympäristön, jossa se mahdollistuu.

Kirjailija, kirjoittamisen opettaja Taija Tuminen on omiaan luomaan ilmapiirin, jossa vuorovaikutusta syntyy.

Oli ilo osallistua tapahtumaan sekä esiintyjänä että kokijana.

Reaaliaikainen verkkolehti Kirjan Aika oli myös yksi loistavista ideoista,
joten jos et päässyt paikalle, voit lukea valittuja paloja täältä:

http://www.kirjanaika.fi/index.php?page=blogi

Kirjan Aika ei ole ajasta kiinni! Lahdesta ajaa Hämeenlinnaan tunnissa, bussimatka kestää vartin kauemmin, juna tunti viis. Ja Suisto-klubin ohjelmastakin ehti nauttia ennen kuin lähti bussilla kotiin nukkumaan.

Itse olin paikalla perjantaina ja sunnuntaina, lahtelaisia kirjallisuusihmisiä kohtasin kaksi. Ei kaiken tarvitse tapahtua omassa pitäjässä - välillä on hyvä hakea vaikutteita, uusiutua ja tuulettaa ajatuksia naapurissa. Sitä paitsi on vanhanaikaista ja naurettavaa käydä reviiritaisteluja - olemme saman läänin alueella ja voisimme verkostoitua huomattavasti enemmän ja tehdä yhteistyötä. Se olisi kaikkien etu, ainakin lahtelaisten.

Läänintaiteilija Päivi Haanpää on aloittanut vauhdikkaasti kautensa ja vieraillut Lahdessa jo monia kertoja. Eli epäilyt siitä, että Haanpää keskittyisi vain Kanta-Hämeeseen ovat olleet täysin turhia. Haanpää on heti käärinyt hihat ja ryhtynyt hommiin - Kirjan Aika on yksi näkyvä esimerkki siitä, mutta hän on ehtinyt myös moneen muuhunkin mukaan.

Tänään alkaa Wellamo-opiston ilmoittautumiset ja Haanpään ammattitaidosta saavat lahtelaiset kirjoittajat nauttia ilmoittautumalla hänen sanataidekurssille. Suosittelen.

Elokuu kysyy: kenelle se kasvatusvastuu tänä vuonna kuuluu?

2010-08-10T13:37:00.000-07:00

Elokuu on mielestäni ollut aina kesän kuukausista parhain:
pimeät tähtiä syttyvät yöt, tuoksut joissa jo viivähdys tulevaa.
Elokuussa ei ole enää kiire kokea kesää, kuukausi on raukea
kuin kissa aurinkoisella teranssilla.

Tänä vuonna elokuu ei ole niin täyteläinen kuin voisi olla - Lahden
päättäjät ovat jälleen kerran omavaltaisesti tehneet ratkaisuja.
Näennäisdemokratia, jonka meidän yksitoistavuotiaskin hahmotti
toimi jälleen: kyseltiin kovasti, mutta vastauksia ei kuunneltu.

Koululaiset palasivat opinahjoihin jo 9.8.

Sen sijaan joululomaa pidennettiin viikolla.
Kesälomat ovat olleet jo useamman vuoden tynkiä,
sillä koulu on jatkunut kesäkuulle saakka.

Ennen täällä säästettiin vain rahaa ja resursseja
nyt säästetään jo aikaakin. Päättäjät ovat Harmaaherroja
Micael Enden kirjasta Momo (ja aikavarkaat).

* * *

Suomen vanhempainliitto ehdotti, että vanhemmat lähtisivät kouluun opettajien tueksi.
MTV 3 teki tästä 10.8. pääuutisiin jutun, avasi nettikeskustelun ja haastatteli rehtoria,
joka oli vanhempainliiton kanssa täysin eri mieltä.
Vastakkainasettelu oli valmis ja sitä lietsova nettikeskustelu jatkuu yhä.

Tällainen puolesta ja vastaan asettelu ei palvele ketään.
Roiskastaan höyryt pihalle tietysti kaikki tietäen.

Yhteiskunta, joko koulun, terveysviranomaisten tai minkä tahansa
tahon muodossa on aina valmiita tilanteissa, joissa on vaikeuksia,
sysäämään valtaansa käyttämällä vastuun koteihin.
Koulukeskustelussa on näin ollut jo pitkään.
Mikäli asiat ovat mallillaan yhteiskunta mieluusti pitelee
kasvatusvastuun lankoja käsissään.

Lapset ja nuoret kehittyvät ja kasvavat 24/7,
sillä välin aikuiset riitelevät kenellä tästä kaikesta on vastuu
ja kiire on niin kova, että unohdamme: meidän tulisi kasvaa
lastemme ja nuortemme kanssa yhdessä.
Yhteisöllisesti. Yhteistyötä tehden. Ilman vastakkaiasettelua.

360 astetta: leivänmuruja jokaiselle kuukaudelle

2010-07-18T01:34:00.000-07:00

Kunniamaininta Runomaratonin Runoa ja ruisleipää-kilpailussa 2010

1. Kesäkuu pidättää hengitystä

Painostava vaitonainen metsä
yhtä aikaa humiseva ja liikkumaton
kuin isoäidin hapara hengitys tuvan hetekalla.

Korkea kuusikko, liian korkea:

2. Heinäkuu kääntää katseen huomiseen

Aurinko syö silmiä, paleltaa
kietoudun isoäidin shaaliin.

Katon alta kuuluu eksyneitä sanoja
kurkkuun tukahtuneita suolapisaroita.

Istun heinikossa, villiunikot nupuillaan
päivänkakkarat rakastavat kyllä.
Annetaan kasvaa niitty, perhosniitty.

3. Elokuun lahja

Syvempi kuin uurnallesi kaivettu kuoppa
on avautuva tunne, jonka kuolemallasi minussa herätät
ymmärryksen näkevässä katseessa,
joka vain särkyneessä voi olla särkymätöntä.

Ja koko maailma soi -

4. Sofia laulaa syyskuussa

Ihminen on suloinen ja eksynyt,
syntymätarkoituksesta pelästynyt.

Nukkuvalle kuolemanpelko tulee lihaksi.
Heränneellä on riemu ja ikuisuuden henki.

5. Lokakuun suojelija

Laitan hallaharson ruusupuun päälle
juuret eivät voi juoda virtaavaa vettä.
Ne eivät kestä vielä liikaa iloa
ajan takaa tulvivaa valoa.

6. Yövieras marraskuussa

Herään kolahdukseen.
Unessa luulen, että hakkaat ovea.
Kävelen portaat alas, sydän takoo.
Kuistilla lamppu palaa, piha on pimeä.
Kissan jäljet vastasyntyneessä lumessa.

7. Joulun jääveistos

Maisemastani on leikattu pois
sinun muotosi, silti olet silmissäni.

Näen vastavaloon kuin Michelangelo:

pystysuoran maidonharmaan seinän takana
hahmot liikkuivat, etsivät uutta muotoa.

8. Tammikuu: Muisto

Isoäiti seisoo puutarhassa kädessään verkkopussillinen sipuleita,
hänen silmäkulmansa hymyilevät: mikään ei koskaan ole vain mustaa.
Hän työntää pussista sipulin kerrallaan pehmeän maan sisälle:
katso valo sinne missä sitä ei vielä ole, näe huhtikuu -
keltaisten ja violettien krookusten meri.

9. Helmikuun etydi

Öisin on vielä pimeää, muistissa tuoksuu jo sireeni.
Jätän tietokoneen auki, jos sinä tulet runona.
Vuodenaikojen välitilassa se on pahinta;
läsnäolosi poissaolo.

Jätän ovenkin raolleen, tulisit
edes tuulen väre, henkäys, kissa retkiltään.

10. Maaliskuun Sofia

Kuuntelen pihakoivua, kuinka se
kantaa lehtivihreää kapeissa luissaan
niin kuin ihminen kantaa muistia sielussaan
yhä uudelleen aika taipuu 360 astetta
niin kuin tunti, ainutkertainen vuorokausi, vuosi.

11. Huhtikuussa värit avautuvat

Taivaan siniset helmat hipovat
maan keltaista tanssimattoa

sävyt heijastavat valoa
ihmisen uskosta huolimatta

kaiken pimeyden lävitse virtaavaa armoa.

12. Toukokuu: Ketju

Kirjoittaa itsensä historiaan
ei kirjojen, maalausten tai sävelten

kertautua ihmisessä, jäädä
verisoluihin, luihin ja perimään

minun kuvani, isoäiti;
niin paljon sinusta on minussa.

2010-03-30T22:17:00.000-07:00

välitiloja2 /Santoriini/L.K.09

2010-03-30T07:27:00.000-07:00

Odotus /Santoriini 09 /L.K.

2010-03-30T07:23:00.000-07:00

välitiloja/ Santoriini 09 L.K

LAPSUUTENI KIRJASTO - LIIPOLA

2010-03-27T11:07:00.000-07:00

Minä aloitin ekaluokan Anttilanmäen koulussa, iltavuorossa, vuonna 1971.Liipola oli vasta rakentuva asuinalue, eikä siellä ollut mitään palveluita. Kerran Torven jonossa, 1980-luvulla takanani oli pitkä liuhulettinen mies, joka sanoi minulle: Pihtikatu 14 B 54, sulle on tullut Aku Ankka pienenä -joo, sanoin tutulle postinkantajalle.

Parakkikoulua odotettiin ja odotettiin. Se tuli ja aloitin tokan luokan siellä. Rakennus sijaitsi nykyisen Kallion koulun kohdalla, muistaakseni.

Parakkikouluaikoihin ostarilla alkoi käydä kirjastoauto ja tein omia ennätyksiäni: jos menen odottamaan autoa, lainaan kirjan, juoksen kotiin, luen sen - endinkö palauttaa sen ennen kuin auto lähtee, ettei tarvitse odottaa viikkoa. Välillä onnistuin, välillä en. Mutta kirjastoautossa työskentelevät ihmiset olivat yhtä ihania ja kannustavia kuin Leena ja Pertti Pulkkinen, opettajani 1-4-luokilla.

Kun uusi koulu valmistui, jos muistan oikein vuonna 1973 tai -74, sen yhteyteen tuli OIKEA KIRJASTO, ilman pyöriä. Meillä parakkikoululaisilla oli suunnitelma; kun koulu avataan marssimme sinne ostarin kautta. Olimme askarrelleet viirejä ja kylttejä. Karmea keväinen pettymykseni oli, että olin flunssassa, kun marssi alkoi. Katsoin ulos ikkunasta, kohti aurinkoista päivää ja kuvittelin itseni mukaan.

***

Liipolan kirjastosta tuli minulle monella tavalla tärkeä paikka. Aloin heti vakituiseksi asiakkaaksi ja viimeistään kuudennelle, seitsemännelle luokalle (Launeen kouluun) mentäessä, vietin siellä miltei yhtä paljon aikaa kuin koulussa ja kotona. Muodostui elämäni K-neliö: koti, koulu, kirjasto, kirja.

Lainasin kirjoja, luin kirjoja, tapasin kavereita ja

luetutin omia runojani kirjastonjohtaja Päivi Korpelalle, Eila Jokiselle ja Tuula Kaarnalle. Heidät muistan nimeltä, koska, he ovat olleet lapsuuteni tärkeitä kodin ulkopuolisia aikuisia - Kirjastotätejä, joilla oli aikaa antaa kirjavinkkejä, jutella kirjoista, lukea runojani ja varmaankin siinä sivussa kuunnella muitakin murheitani.

Olin viisitoista, kun sain ensimmäisestä runokokoelmastani palautteen, kirjailija Markku Lahtelalta. Minusta palaute oli karmea. Eila ja Päivi näkivät sen hyvin kannustavana ja rohkaisevana. Nyt sanon omille oppilailleni - älkää koskaan heittäkö yhtäkään runoa tai saamaanne palautetta tuleen, se kaduttaa jälkeen päin.

Muistoja, kyllä, mutta ne eivät ole mikään säilyttämisen edellytys tai vaatimus jollekin paikalle.

Puolustan suomalaista kirjatojärjestelmää kaikkineen - myös taloudellisesti tasavertaisena ja -arvoisena kulttuurin ja sivistyksen suurena olohuoneena.

Erityisesti Liipolan kirjasto joutuu yhteistyössä muiden palveluiden kanssa vastaamaan muuttuvan yhteiskuntamme haasteisiin. On lyhytnäköistä ja hölmöläisten politiikkaa viedä kirjasto pois alueelta, jossa asuu uusia suomalaisia ja ihmisiä, joilta yhteiskunta on viennyt jo liikaa.

http://kaupunginkirjasto.lahti.fi/liipola.htm

Liipolan kirjastossa kokoontuu miesten lukupiiri -tämän ei pitäisi olla erikoisuus, mutta onko?
Kannattaa poiketa Liipolan kirjastossa ja ottaa selvää.

SÄILYTTÄKÄÄ LAUNEEN KIRJASTO !

2010-03-27T10:46:00.000-07:00

Olimme tänään mielenilmauksessa Launeen kirjaston
säilyttämisen puolesta. Meitä oli ihmisketjussa 191 ihmsitä
ja, kun mukaan lasketaan ihmiset, jotka ottivat valokuvia,
tarjoilivat mehua tai lukivat avoimessa kirjastossa niin
lukemaksi tulee hyvinkin yli 200.

Useat meistä ihmettelivät missä olivat päättäjät.
Kuuleman mukaan ainoa, jonka oli paikalla oli kansanedustaja
Tuija Nurmi.

Silloin, kun ihmiset ovat sydämestään mukana ja oikealla
asialla, tunnelma on käsinkosketeltava, yhteisöllinen.
Itse liikutuin tunnelmasta, joka vanhan puukirjaston ympärillä syntyi.

http://kaupunginkirjasto.lahti.fi/laune.htm

Sisään astuessa kirjastoon liikutuin uudelleen: oikean
aidon kirjaston tunnelma ja tuoksu vastaanottivat minut.
Ja kirjastonjohtaja Kaija Halmeen antamus työhönssä,
iloinen ääni ja avulias asiantuntemus oli läsnä koko kirjastossa.

TASAVERTAISEN KULTTUURIN JA SIVISTYKSEN PUOLESTA

2010-03-25T00:14:00.000-07:00

Säilyttäkää Launeen ja Liipolan kirjastot!

Jälleen kaupunkimme uljaat ja urheat päättäjät hakevat "säästöjä" suomalaisen kulttuurin ja sivistyksen kehdosta:kirjastosta. Asiaa seuranneena näyttää hölmöläisetn hommalta ja vaikuttaa siltä, että Launeen kirjasto ja Anttilanmäen koulu - molemmat perinteikkäitä sivistyksen airuita, ovat säännöllisin väliajoin lakkautusuhan alla.

Henkilökohtaiseti murettaa tuo oma ensimmäinen kirjastoni: Liipolan kirjasto. Liipolan kirjasto on perinteikäs lähiökirjasto, jonka lakkauttaminen vaikuttaisi alueen asukkaiden joka päiväiseen elämään. Kirjasto toimii koulun yhteydessä ja myös minulle se on kuulunut tärkeänä osana lapsuuteni ja nuoruuteni K-neliöön: koti, koulu, kirjasto, kirja. Uskon, että Liipolassa on tälläkin hetkellä ihmisiä, joille kirjasto on korvaamaton.

Kirjasto on tasavertaisin kulttuuri- ja sivistyspalvelu koulujen lisäksi. Kirjaston käyttäminen ei maksa, mutta se rikastuttaa ihmisen elämää. Täysin käsittämätöntä, että päättäjät ovat eriarvoistamassa tälläkin tavalla yhteiskuntamme jäseniä. Lukutaito ja kirjallisuus kuuluvat kaikille!

YK:n ihmisoikeusjulistuksessa sanotaan:
"Jokaisella ihmisellä on oikeus kulttuuriin, taiteeseen ja tieteeseen."

2010-03-17T23:14:00.000-07:00

HYVÄ VOITTAA PAHAN 6-0

Ajatuksia ja kokemuksia Tiina Pystysen tuotannosta

1. Ensikosketus

Olikohan silloisella tulevalla, nyt nykyisellä miehelläni ollut joitain ajatuksia tulevaisuudesta, kun hän osti minulle Pystysen kirjan ihminen tunkee kirjoituksesta lihana ulos - totuusharjoitelmia. Kirja riisuu myyttisen äidin ja perhe-elämän ihanuuden alastomaksi, seisomaan yksin keskellä keittiön universumia ja toteamaan: Perhe on kaaos. Räyhäävä räksyttävä rakkikoiratarha.

Kirja on ilmestynyt 1987. Itse sain sen 1992. Jo tuolloin katselin ihastellen Tiinä Pystysen tapaa runokuvittaa elämää ja kokemuksia. Kuvat näyttivät siltä, että niitä olisi helppo piirtää, mutta eipäs ollutkaan, ei edes jäljentämällä.

Seuraava kosketus Pystysen tuotantoon oli, kun ostin Amnestyn paidan, jossa oli Tiinan runokuva: jäsenistä pyöreäksi piirretty nainen, pää pystyssä, tukka harallaan. Paidassa luki: hyvä voittaa pahan 6-0.

2. "Elämä muuttuu taiteeksi"

Tiina Pystynen on käsitellyt runokuvakirjoissaan, romaanissan Häpeähäkki ja esseekokoelmissaan pelkäämättä naisen elämää taiteilijana, perhe-elämää, kuolemaa, häpeää, yksinäisyyttä, rakkauden ja hellyyden kaipuuta ja nyt viimeisimmässä kirjassaan Lemmentasiit ihmisen seksuaalisuutta.

Pystysen taiteellinen tuotanto perustuu pitkälti hänen omaan elettyy elämään. Hänellä on ilmiömäinen kyky luoda yksityisestä, subjektiivisuudesta yleistä ja objektiivista. Pystynen porautuu niin syvälle elämään ja itseensä, että jäljelle jää ihmisyys, jonka me kaikki voimme tunnistaa itsessämme.

Vaikkakin hänen käsittelemänsä aiheet ovat vaikeita, jopa raastavia ja karmeita, niin silti Pystynen jättää lukijalle positiivisen mielen. Pystysen ihmiskuva on humoristinen ja hänen teoksistaan välittyy syvällinen, hyväksyvä ymmärrys.

Hyvällä syyllä voisi sanoa, että Pystysen koko tuotantoa kuvaa ajatus hänen kirjailijauransa alkutaipaleelta: Hyvä voittaa pahan 6-0

3. Vahva oma estetiikka

Tiina Pystynen on yli 20 vuotta kestäneen taiteellisen uransa aikana luonut vahvan omaäänisen estetiikan. Hänen tuotantonsa käsittää kahdeksan teosta, taidenäyttelyitä, julkaisuja antologioissa, kirjoituksia, kuvituksia ja esseitä eri julkaisuissa.

Vuonna 2004 ilmestyneessa kuvaruno-esseeteoksessaan Runousoppi. Miten elämä muuttuu taiteeksi, hän kuvaa omaa taiteilijatietään. Tie on vaatinut paljon sitkeyttä, periksiantamattomuutta ja hullunrohkeaa uskoa työntyä vanhojen kangistuneiden ajatus- ja taidekäsitysten lävitse. Taiteilijalle oman estetiikan luominen on hengissäselviytymisen edellytys, mutta se tarvitsee myös yhteisön huomiota ja tukea.

Kun sain Runousopin käsiini luin sen yhdeltä istumalta; itkien, nauraen, nyyhkytellen, samaistuen, uutta oivaltaen. Vahvasti kokien. Olen usein myös palannut kirjan ääreen.

Olen miettinyt uuden luomisen mahdottomuutta. Kun taiteilija luo täysin uuden olemisen ja näkyväksi tulemisen muodon niin kuinka kukaan voi sitä tunnistaa tai sijoittaa taide/kirjallisuushistorian jatkumoon? Täysin uusi muoto on uusi muoto, ei sitä voi tunnistaa ennen kuin se on luotu, siihen on tutustuttu ja sitä on epäilty tarpeeksi. Sen vuoksi se on usein taiteilijalle hurmion lisäksi raskas ja yksinäinen taakka kannettavaksi.

Tiina Pystynen on luonut tiensä umpihangesta suomalaiseen kirjallisuuteen, kuvataiteeseen ja sarjakuvataiteeseen! Historiaan.

Voisi sanoa, että Pystysen tuotannolle on ominaista esseistisyys - hän kommentoi vahvasti omaa taidettaan suhteessa jo olemassa oleviin taiteilijoihin ja kirjailijoihin. Tästä esimerkkinä Runousoppi, jossa Pystynen peilaa omaa kirjoittamistaan useisiin eri kirjailijoihin sekä viimeisin Lemmentanssit, jossa Pystynen tekee taidetulkintoja vanhoista mestariteoksista.

Ensimmäinen kirja ihminen tunkee kirjoituksesta lihana ulos ja viimeisin Lemmentanssit muodostavat ympyrän - lihallisuuden väliin jää paljon pohdintoja ihmisen psyykeestä, mielestä, tunteista ja tuntemuksista. Tätä kuvaa jo Lemmentanssien takakannessa oleva lause: Yön pimeydessä ja päivän valkeudessa annetaan toiselle parasta mitä on, pelastaudutaan hengen maailmasta lihan maailmaan. Tai ehkäpä kuitenkin, Kun on Tiina Pystysestä puhe, ei pitäisi puhua ympyrästä, ainakaan sulkeutuvasta vaan yhä uusiutuvasta ja liikkuvasta spiraalista.

Tänä vuonna Tiina Pystynen palkittiin Sarjakuvaliiton Puupää-palkinnolla. Onneksi olkoon!Perusteissa todettiin, että hän on luonut uuden sarajakuvamuodon, josta nuorempi polvi on ottanut vaikutteita. Itse lisäisin tähän, että Pystynen on luonut uuden runoumuodon ja myös runouden puolella hänen vaikutuksensa on jo näkyvillä: viimeisinä vuosina runous on avautunut yhä vahvemmin kuvarunoudelle.

Ego sum-runokuva julkaistu Tiina Pystysen luvalla
http://www.tiinapystynen.com/

LAHTI - KAUPUNKI OMAN TIEN KULKIJOILLE

2010-03-15T13:19:00.000-07:00

Usein kuulee sanottavan, että Lahti ei ole kirjailijoiden kaupunki, että täällä ei ole, eikä täältä ole lähtenyt ketään merkittävää kirjailijaa. Tahtoisin kuitenkin nostaa kaksi Elävää ja Merkittävää omaäänistä, lahtelaissyntyistä kirjailijaa. Risto Ahti ja Tiina Pystynen. Heidän molempien juuret ovat Lahdessa ja Päijät-Hämeessä.

Tiina Pystynen vierailee ensi viikonloppuna Lahden kirja- ja musiikkimessuilla, lauantaina 20.3. ja odotan innokkaasti, että kohtaan hänet. Riston tunnen opettajana ja ystävänä jo vuosien takaa.

Tiina esittelee ennen haastattelua Lemmentanssien runokuvia ja kertoo teoksestaan. Sen jälkeen keskustelemme kirjan synnystä ja sen herättämistä ajatuksista. Kerron näillä sivuilla vielä ennen messuja Tiina Pystysen tuotannosta, joka on alkanut jo 1980-luvulla.

****

Lahtelaiselle taiteelle ja kulttuurille on ominaista omaäänisyys ja marginaalisuus!

Jos ja kun näistä harjujen kanjoneista (kiitos Terhille!) selviytyy päänahkaansa kokonaan luovuttamatta, niin joskus, ehkä haudan partaalla saattaa hiukan antaa tuulen pesiä tukkaansa.

ELI

Oli ilo jakaa alueellisen Poetry Slamin ykkössija taiteilija Visa Kuhan kanssa viime toukokuussa. Kuinka moni lahtelainen tietää, että hänen taiteensa hc-punkista tähän päivään on ollut ja on underground-piirien kristallia?

Entä kuinka moni lukijoista tuntee korutaiteilija Helena Lehtisen tuotantoa? Hänen taiteensa kiertää näyttelyissä eri maanosissa, keräilijöiden aarteistoa. Hän opettaa eurooppalaisia korutaiteilijoita. Kyllä; syntyjään Villähteeltä, asuu Lahdessa.

Jumalalle kiitos, että hän lähetti Johannan jenkeistä miehensä kanssa takaisin Lahteen, niin saamme nauttia hänen äänensä gospelista!

Lahti on klassisen kantelemusiikin keskus Suomessa. Kantelmusiikki on jo aikoja sitten loikannut ulos hauenleukaluusta ja Lahdessa konserttikanteleella tehdään myös klassista- ja taidemusiikkia. Kanteletaiteilija Mirva Minkkinen on maanlaajuisesti arvostettu muusikko ja opettaja. Oletko koskaan kuullut, kun Kuutar-kvartetti soi ja soittaa? Suosittelen - klassinen kantelemusiikki vie sinut univerumin toiselle laidalle - kuin vedenneidot sataisivat tähtiä.

Hienopuuseppä Markku Tonttilan unelmat ja visiot ovat syvällä Lahden sydämessä. Pro Puun ja Oskarin pihan isäntä on nostanut historiallisen puuseppäkaupungin maineen taiteelliselle tasolle. Oskarin Pihan ovi Hämeenkadulla ja Pro Puun ovi satamassa ovat meille aina avoimina.

Kuinka moni enää muistaa, että Lahtea haettiin Euroopan kulttuuripääkaupungiksi? Moni oli vastaan. Minä en. Hankkeessa tutkittiin lahtelaista kulttuuria niin moniäänisesti, että väitän, että muualta euroopasta ei lahtelaista, todellista luovuutta löydy. Hankkeen toinen vetäjä Heini Moisi loi kotikaupungillemme oman uuden sloganin vanhojen kuluneiden ja asenteellisten tilalle:
LAHDESSA ON KULTTUURIA KAIKKI. Onneksi Heini Moision ammattitaito on nyt osattu luotsata Suomen( helsinki)kansainväiseen muotoiluhankkeeseen.

***

Kirjailijoista piti puhua? Markku Tonttila sanoi minulle viime vuosituhannen lopussa: jos istuisin vain puuseppien pöydässä, en inspiroituisi mistään uudesta. Olen parhaani mukaan yrittänyt kulke tätä tietä - laaja-alaista.

Vielä on monia mainitsemisen arvoisia oman tiensä kulkijoita, mutta tässä muutamia, jotka tulivat spontaanisti mieleen.

OLEN KAVERISI, VAAN EN NAAMAKIRJASSA

2010-03-11T13:38:00.000-08:00

No nyt se sitten on tapahtunut, mitä uumoilin, kun ilmoitin itseni
Naamakirjaan Runopuulaakin fanisivuille, koska olen meidän alueen pääpuu.

Kaverikutsuja on tullut paljon. Armaat ystävät Krista, Tippa, Eero,
Riitta, Riikka, Timo ja moni muu, keitä en nyt mainitse - te ihanat vuosien varrelta ja takaa - minä en aio tulla naamakirjaan, mutta silti edelleen olen kaverinne.

Ensinnäkin: olen tosi surkea käyttämään sitä ja tämä on asennekysymys.
Toiseksi: olen kova koukuttumaan ja minussa roikkuu jo aika monta koukkua.

Olen iloinen, jos joku teistä eksyy tänne blogiini ja lukee tämän. On karmea tunne, kun kutsuja tulee, en vastaa ja sitten alan ajatella, että luulette etten halua olla kaverinne. Siihen kai se koko touhu perustuukin... Eilen jossain keskusteluohjelmassa otettiin vieras vastaan näin: moi ii mä luin facebookista, et sul on uus tukka... tervetuloa...

Mä voin sit laittaa tekstiviestin, kun käyn kampaajalla, jos musta tuntuu siltä, että te kaikki varmasti haluatte tietää sen.

Täällä voi kommata ja lähettää terveisiä mulle tai kirjoittakaa postikortti, lupaan laittaa takaisin, tai soittakaa, laittakaa sähköposti.

Iloa, valoa, vimmaa kevääseenne
toivoo Lealiisa, kaverinne edelleen

Lealiisan sisäavaruus

Oodi rakastajalle

Kuin Miriam Magepa

juuri nyt prosessissa oleva runo

Sininen tammikuu

Kolme värikuvaa runoilijasta

Loppiaisen kuoro

YHTEISÖLLISYYDEN JA YKSINÄISYYDEN KAIPUU

Tämän vuoden viimeisiä päiviä

Mary Did You Know

Rikkaruohot-runo: Als das Kind Kind war

Varjopuu

VOIMABIISIT SYKSY 11

Yöpuhetta 4

varhaisen aamun ajatuksia

"Hän katsoi omaa sieluaan kaukoputkella. Hän näki ja näytti että se, mikäoli vaikuttanut täysin epäsäännölliseltä, muodosti kauniita tähtikuvioita,ja hän liitti tietoisuuteen maailmoihin kätkettyjä maailmoja".C. G. Jung

Dave lindholm X tarvitsee enemmän

Yöpuhetta 2

Yöpuhetta

Lunta odotellessa

Club For Five - Mansikkamäki (Official video)

Keskeneräinen matka

huoneita

Kävelymerkintöjä

huomattavan tärkeiden asioiden lista lokakuussa 11

Annika Idstömin sanoin

Lintumorsian

Kalliolintu

TAIDEPROSESSI - KALLIOSAARI

RUNO MÄYRÄKOIRASTA NIMELTÄ DON VINCENT

Hurja Veritassu

Saaga Ensemble: Silloin laulan - NAUTITAAN KESÄSTÄ JA LAULETAAN !

LASTEN JA NUORTEN CITYKALEVALALEIRI

VIISI EKO-IKONIA JA RUNORUKOUSTA

Eko-ikoni ja runorukous: Pyhä Teresa: laulu sisäisestä linnasta

Eko-ikoni ja Runorukous: Ristin Johannes: Erämaan laulu

Eko-ikoni ja runorukous: Jumalanäiti Maria: Kärsivän Äidin laulu

EKO-IKONI JA RUNORUKOUS: Pyhä Clara

Eko-ikoni ja runorukous: Fransiscus Assisilainen

Kaksi runoa maaliskuussa

POIKA JA VARIS

Silitin 84-vuotiasta

Onko kirjan ikä sama kuin runon tai runoilijan?

VAPAUS-VASTUU-HULLANTUMINEN-IHANUUS

Lukijan luokse

Kohti kirjaa

Hubble's Great Legacy - Across The Universe

Curt Källman 1.2.1938-18.12.2010

Vuoden viimeinen päivä

Laura Voutilainen - Ave Maria

WINTER VIVALDI FOUR SEASONS

Kirjaversio Mariasta

Liekki leimuaa

MARIA KULKEE KOHTI RANTAA

EINSTEININ VILLAPAIDASSA EI OLE SIIPIÄ

Rajaton - Lunta

Rakkaat lukijani

Sininen hetki: just like home

Perjantaista perjantaihin - henki kulkee ja sanat liikkuvat

muunnelmia

Jos minulla olisi siivet osat 1 ja 2

KIRJOITTAJAN MONTA ROOLIA

KIRJAN AIKA HÄMEENLINNASSA

Elokuu kysyy: kenelle se kasvatusvastuu tänä vuonna kuuluu?

360 astetta: leivänmuruja jokaiselle kuukaudelle

LAPSUUTENI KIRJASTO - LIIPOLA

SÄILYTTÄKÄÄ LAUNEEN KIRJASTO !

TASAVERTAISEN KULTTUURIN JA SIVISTYKSEN PUOLESTA

LAHTI - KAUPUNKI OMAN TIEN KULKIJOILLE

OLEN KAVERISI, VAAN EN NAAMAKIRJASSA

"Hän katsoi omaa sieluaan kaukoputkella. Hän näki ja näytti että se, mikä
oli vaikuttanut täysin epäsäännölliseltä, muodosti kauniita tähtikuvioita,
ja hän liitti tietoisuuteen maailmoihin kätkettyjä maailmoja".C. G. Jung